! vai …?

Romaani loppuu isoon välimerkkiin, yleensä pisteeseen. Piste sulkee ja kertoo lukijalle: nyt se on päättynyt, kiitos seurasta, ole hyvä ja siirry seuraavaan.

Romaani ei kuitenkaan lopu viimeisen virkkeen viimeisen lauseen viimeisen sanan viimeistä kirjainta seuraavaan välimerkkiin. Siihen loppuu vain romaanin teksti.

***

Piste merkitsee väitelausetta. Jos romaani on väitelause, se on suoraa viestintää, jossa kirjailija välittää tietoaineksen tai näkemyksen lukijalle. Uutinen tai lehtiartikkeli päättyy pisteeseen.

Tuntuisi kovin köpsöltä lukea saati kirjoittaa romaania, joka on tiivistettävissä väitelauseeksi. Jos niin olisi, kirjailijan kannattaisi ennemmin kirjoittaa muutaman kymmenen merkin mittainen tiivistysvirke eikä jaaritella satojentuhansien merkkien mittaista kirjaa. Niin säästyisi paitsi metsää myös aikaa niin lukijalta kuin kirjailijalta itseltään.

Yhtä lailla vieraalta tuntuu se, että romaani esteettisenä kokonaisuutena jättäisi jälkeensä huutomerkin. Huutomerkki on niin kutsutun yhteiskunnallisen kirjallisuuden loppuvälimerkki: Nouse työläinen! Alas sortovalta! Huutomerkki haluaa muuttaa maailmaa.

Huutomerkkiromaanin sijaan kirjailijan olisi luontevampaa askarrella pamfletti tai piiskata kärjekkäällä kolumnilla. Romaani, jonka tehtävänä on kiljaista ja polkaista jalkaa, on hukkaan heitettyä työtä. Romaanin saattaa lukea muutama tuhat ihmistä. Jos haluaa vaikuttaa, kannattaa mesoa areenoilla, joilla saavuttaa suuremman kuulijakunnan. Keskimäärin kausi BB-talossa antaa paremman mahdollisuuden huutaa lujaa kuin kymmenen vuoden kirjailijantyö.

***

Pisteeseen tai huutomerkkiin päättyvä romaani luottaa kommunikaatioon: tekijä siellä viestittää lukijalle jotain. Viesti ei ehkä ole tiivistettävissä väite- tai iskulauseeksi, vaan viestiin kuuluu olennaisesti se, että sen kertomisessa käytetään apuna kaunokirjallisia killuttimia. Viestittäjä voi esimerkiksi haluta vedota järjen ohella tunteisiin.

Silti piste sulkee.

Sitä paitsi: miksi koskaan tyytyä yhteen, jos voi saada kolme?

Kolme pistettä jättää ajatuksen avoimeksi, ei lukitse tulkintaa. Kolmen pisteen kirja vihjaa ja vaatii. Se jää soimaan eikä päästä.

Siksi toivon, että omat kirjani päättyisivät kolmeen pisteeseen. Niiden perään voisi osua vielä kysymysmerkki.

Romaani ei nimittäin pääty siihen välimerkkiin, jonka kirjailija on kirjoittanut, joko näppäimistöllään tai mielessään, vaan siihen, johon lukija sen päättää.

Hurraa Helsinki!

Kun olin lapsi, olematonta nimipäivääni juhlittiin Karin päivänä, tammikuun yhdentenätoista. Sain lahjapaperiin käärityn alkaneen vuoden kalenterin.

11.1.2012 en saa kalenteria vaan Hurraa Helsinki! Ikioma kaupunki -kirjan. Kirja on kuulemma jo ilmestynyt, mutta itse näen sen vasta julkistustilaisuudessa, joka valloittaa koko Helsingin kantakaupungin Arabiasta Hietalahteen. Tehokkaina ajankäyttäjinä otamme maailman designpääkaupungin haltuun HKL:n erikoisraitiovaunussa. Sillä taitamme suunnilleen saman reitin, jonka Hurraa Helsingin! perhe tekee kirjan fiktiivisessä tarinassa.

Hurraa Helsinki! poikkeaa aiemmista kirjoistani siinä, että se on tilaustyö. Idea designpääkaupunkivuotta ja Helsingin 200-vuotista pääkaupunkistatusta juhlistavasta kuvakirjasta tuli Tammesta, jossa hanketta ovat vetäneet Leena Järvenpää ja Mirkka Hynninen. Kirja-ajatus oli mainio, ja innostuin heti. Ilokseni myös kuvittaja Salla Savolainen kiinnostui ja pystyi ottamaan viime kesälle ison kuvitustyön.

Hurraa Helsinki! on ensimmäinen kuvakirjani. ”Ensimmäinen” pitää sisällään sen mahdollisuuden, että tekisin joskus tulevaisuudessa toisen tai useammankin. Kuvakirja on olennaisesti tekstin ja kuvan yhteiseloa. Kuvitetuissa lastenromaaneissa kirjailija tekee tekstin ja kuvittaja kuvittaa sen omassa työhuoneessaan. Yleensä olen nähnyt kuvat vasta vedoksista, hetkeä ennen painoa. Tällä kertaa sain olla mukana kuvituksen miettimisessä ja kommentoida sitä, aivan samoin kuin Salla Savolainen pääsi hyvissä ajoin kommentoimaan tekstipuolta.

Eikä Hurraa Helsinki! ole vain tekstintekijän ja kuvataiteilijan kirja, sillä lukuisiin suunnittelupalavereihin Tammen akvaarioneukkareissa osallistui myös graafikko Markko Taina. Eväiden äärellä viisikko ideoi, mietti lähestymistapaa, käsittelytapaa, oletettua lukijakuntaa ja kävi pitkiä keskusteluja suomalaisesta muotoilusta. Otin tavakseni pukeutua palaveripäivinä Jokapoika-paitaan (viimeisessä palaverissa jouduin luistamaan pukeutumiskoodista, koska ryntäsin sinne suoraan muodollisempaa pukeutumista vaativasta SijoitusInvest-tapahtumasta). Tällaisilla pienillä kikoilla suggeroin itseäni oikeaan mielentilaan.

***

Kirjassa on kolme tekstitasoa. Fiktiivisessä tarinassa lapsiperhe matkustaa Helsingin halki etsiessään uutta mehukannua rikkoutuneen tilalle. Toisaalla kuvien ohessa kulkee faktatietoa suomalaisesta muotoilusta tai laajemmin suunnittelusta – esimerkiksi liikennesuunnittelusta, jonka tehtävä on sama kuin teollisella muotoilulla: tehdä arjesta mukavampaa, helpompaa, kauniimpaa, yksinkertaisempaa, toimivampaa, siis parempaa.

Kolmas taso ovat näistä kummastakin säännöllisesti kirjan läpi kulkevasta tekstitasosta irtoavat satunnaiset tekstit. Parissa kohtaa henkilöt käyvät vuoropuhelua, joka on irti kirjan varsinaisesta juonesta – Hurraa Helsingissä! olen päässyt panemaan sanoja myös J. L. Runebergin suuhun.

Kolmanteen tekstitasoon kuuluu myös designlautapeli, joka muodostaa yhden kirjan aukeamista. Peli on perinteinen nopanheittopeli, jossa tietyissä ruuduissa saa etuja ja joissakin kohtaa hankaluuksia. Auttajina ja vastuksina tässä pelissä ovat tietenkin suomalaiset designtuotteet. Peliaukeaman kaltaisia ideoita tuskin olisi tullut, jos kirjailija ja kuvittaja olisivat työskennelleet kumpikin tahoillaan. Jos olisikin, olisiko niitä uskallettu ehdottaa toiselle tai kustannustoimittajalle?

Minulle Hurraa Helsinki! on iloinen seikkailu suomalaiseen muotoiluun. Vaikka se on leimallisesti yhteistyöllä tehty teos, se on juuri sellainen kirja, jonka olisin halunnut tehdä, jos vain olisin tiennyt ja osannut. Kirja ilmestyy samanaikaisesti myös englanniksi nimellä Hooray for Helsinki! Our Very Own City. Kirjan on kääntänyt Elina Helenius.

Kirjoja yhteiskunnasta

“Suomalaiset kirjailijat ovat tänä syksynä joukolla heittäytyneet yhteiskuntakriittisiksi: Kari Hotakainen, Tuomas Kyrö, Tuomas Vimma, Karo Hämäläinen, Jari Tervo, Miika Nousiainen…”

Virke on Tuula Taskisen Kansan Uutisiin kirjoittamasta arvostelusta, jossa hän käsittelee Miika Nousiaisen Metsäjätti-romaania, mutta tiivistystä ei ole voinut olla kuulematta tai lukematta, jos on seurannut keskustelua vuoden kotimaisesta kaunokirjallisuudesta. Toinen summausvirke kuuluu: “Naiset, nuoret naiset, kirjoittavat sodasta.”

Oikeita havaintoja, epäilemättä (en tiedä, koska olen lukenut tänä vuonna poikkeuksellisen vähän kotimaista kaunokirjallisuutta). Summausten tarkoitus on antaa kuvaava luonnehdinta tiiviissä tilassa, ja olisi pölhöä kuvitella, että summaus olisi tyhjentävä. Jokainen summauksen lausuja tietää ja odottaa kuulijoidensa tietävän, että suomalaiset miehetkin kirjoittavat sodasta ja naiskirjailijat käsittelevät yhteiskuntaa siinä mielessä kuin mainitut mieskirjailijatkin.

Jos nyt näistä kirjailijoiden sukupuolista täytyy ylipäätään puhua. Ilmeisesti täytyy, koska Finlandia-raadin puheenjohtaja Hannu Marttilakin nosti Finlandia-puheessaan esiin (tai palautti mieleen) käsitteen “naiskirjallisuus”.

Muista en tiedä kuin itsestäni, koska kirjoittaminen on intiimi prosessi, mutta en ole kuullut, että kirjailijat laajemmassa määrin kirjoittaisivat teoksiaan sukupuolielimillään.

***

Ei sukupuolista vaan yhteiskunnasta. Olen kiinnostuneena seurannut, kuinka Erottajasta puhutaan “yhteiskuntakriittisenä” romaanina. En kiistä mutta hieman ihmettelen, kahdesta syystä.

Omasta mielestäni Erottaja on romaani ahneudesta ja kateudesta. Ne ovat yleisinhimillisiä voimia, joiden tarkasteluun vuoden 2008 finanssikriisi antaa loistavat raamit. Romaani kertoo ensisijaisesti ihmisestä. Samalla tavoin olen lukenut Kari Hotakaisen Jumalan sanaa vaikkapa romaanina pelosta, Tuomas Kyrön Kerjäläistä ja jänistä romaanina mahdollisuudesta, Tuomas Vimman Raksaa romaanina kusetuksesta, Jari Tervon Laylaa romaanina oikeudenmukaisuudesta ja Miika Nousiaisen Metsäjättiä romaanina kahden kaverin ystävyydestä.

Yhteiskunnallisen romaanin perinteeseen tavataan liittää tendenssimäisyys, muutoshalu. Siihen viittaa ainakin adjektiivi “yhteiskuntakriittinen”.

Totta kai yksi tavoitteistani on ollut avata finanssimaailman toimintalogiikkaa ja purkaa auki finanssikriisiä. Se oli jopa yksi syistä siihen, että valitsin trillerin kerrontakoneiston – trilleriin kun kuuluu tietoaines esteettisenä komponenttina. Trilleri sallii luennoinnin, jopa vaatii sitä. En silti koe Erottajan olevan tendenssikirja. Moralisoinko? Mielestäni en. Kummastelen kyllä, ja kummallista olisi, jos en kummastelisi.

Erottajan luettuaan lukija saa perustellusti puhista: “tämän on muututtava!” Kirja antaa siihen materiaalia, sillä fiktiiviset henkilöt tarkastelevat ilmiöitä omista näkökulmistaan, yrittävät ymmärtää, mitä tapahtuu.

Erottajan kantava idea ei kuitenkaan ole näin kirjoittajan näkökulmasta sen julistamisessa, että pääomamarkkinat toimivat päättömästi (sitä paitsi kaiken päättömyyden takana ovat kohtuullisen hyvin ennustettavat tarkoitusperät, toisin kuin vaikkapa politiikassa). Kirjailija Hämäläinen, siis teoksesta abstrahoitavissa oleva tekijä, ei nouse mellakkaesteelle ja vaadi nyrkki ojossa shorttauskieltoa tai hedgejen julistamista laittomiksi. Eikä hän tuomitse spekulaatiota (joskaan ei välttämättä pidä sitä parhaana toimintatapana, jos haluaa pitää rahoistaan huolta).

Jos haluaisin esittää selviä väitteitä tai haluaisin ensisijaisesti kertoa faktatietoa vaikkapa nyt finanssimaailmasta, minulla olisi helppo keino saavuttaa 93 000 lukijaa: kirjoittaisin aiheesta artikkelin tai kolumnin Arvopaperiin. Tekisin sen kaiken lisäksi työajalla, ja käyttämäni aika kompensoitaisiin verrattomasti romaanin kirjoittamista paremmalla taloudellisella korvauksella. Kun kirjoitan romaanin, saan vähemmän lukijoita, vähemmän liksaa ja enemmän huolta. Siksi väite- tai iskulauseen pukeminen 462-sivuiseksi finanssitrilleriksi olisi mieletöntä.

Erottaja ei julista vaan kuvaa, ja se kuvaa ensisijaisesti ihmistä. Eivät monet Erottajan henkilöt eivät ole pahoja siksi, että he ovat pankkiireja, vaan siksi, että he ovat ihmisiä.

Kolme paikkaa Savossa

Savonia-kirjallisuuspalkintoehdokkaat julkistettiin perjantaina 18. marraskuuta Kuopion kaupunginkirjastossa Kirjakantti-kirjallisuustapahtuman yhteydessä. Ehdokkaiden julkistustilaisuus oli ensimmäinen vuodesta 1986 jaetun palkinnon historiassa. Tuskin viimeinen.

Ainakin ehdolla olevan kirjailijan näkökulmasta julkistustilaisuus lisää ehdokkuuden arvoa ja merkitystä. Kaikki seitsemän ehdokaskirjailijaa saapuivat paikalle. Koska seitsemästä kuusi asuu muualla kuin Kuopiossa eikä meillä ollut heti tilaisuuden jälkeen kiire kotiin, ehdokasjulkistusviikonloppu antoi mahdollisuuden tutustua muihin ehdokkaisiin, joista aiemmin olin tavannut vain Maritta Lintusen ja Helen Mosterin.

Lauantaina järjestetyssä yli kaksituntisessa maratonhaastattelussa kutakin ehdokasta pyydettiin kertomaan kolme savolaista paikkaa, jotka ovat merkinneet erityisen paljon omalle kirjailijanuralle. Kysymys kerrottiin meille ennalta. Turhaan. Oma kolmikkoni oli valmis noin kolmessa sekunnissa.

1. Maaherrankatu 34, Mikkeli
Olen kasvanut ihmiseksi Mikkelissä. Asuin kaupungissa 19-vuotiaaksi, jolloin muutin opiskelemaan Helsinkiin. Sen jälkeen olen viettänyt Mikkelissä kesiä. Kun olin vuoden vanha, muutimme synnyinkodistani Maaherrankadun yli ruskeaan tiilikerrostaloon Naisvuoren juurelle. Sen toisessa kerroksessa olevan huoneiston yhdessä huoneessa vietin suurimman osan ikävuosistani 1–19. Siellä luin ne kirjat, joilla minusta alkoi tulla minä. Siellä ryhdyin kokeilemaan keksittyjen tarinoiden kirjoittamista, ja siellä kirjoitin ensimmäiset lehtijuttuni ja kirja-arvosteluni.

2. Mikkelin kaupunginkirjasto
Kaksikerroksinen valkea rakennus Mikkelin torin laidalla kaupungintalon vieressä oli minulle pitkään paikka, jossa on kaikki kirjat. Kun muutin Helsinkiin, tuo illuusio katosi. Helsingissä kun ei ole yhtään sellaista kirjastoa, jossa tuntuisi olevan kaikki niin kuin Mikkelin pääkirjastossa.

3. Himalanpohja Ristiinassa
Vanhempieni kesämökillä ei varsinkaan ollut muuta tekemistä kuin lukeminen. Myöhemmin valmistuneessa aittarakennuksessa olen kirjoittanut muutamaa kirjaani, yhden lastenromaanin lähes kokonaan. Siellä sain Urho Kekkonen -romaanini ratkaisevan oivalluksen ja siellä olen kesälomalla oikolukenut monet vedoksen, viimeksi kuluneena kesänä.

(Savonia-ehdokkaat perusteluineen löytyvät Kuopion kaupungin sivuilta.)

Kirjavuoren lakikohta

Helsingin kirjamessut kääntävät kellon syksystä talveen. Aivan konkreettisesti. Useampi kuin yksi kirjaihminen on värjötellyt sunnuntaiaamuna yhdeksältä talviaikaa räntäsateessa Helsingin messukeskuksen ovien edessä ja nykinyt niitä turhaan. Kun on viettänyt kolme päivää messuhälinässä, aivot eivät enää ota vastaan sellaisia vähäpätöisiä impulsseja, jotka viestivät kellojen kääntämisestä lokakuun viimeisen viikonlopun lauantain ja sunnuntain välisenä yönä.

Majapaikakseni vakiintunut Pasilan Holiday Inn tiedottaa normaaliaikaan siirtymisestä hisseihin sijoitetuilla lappusilla. Ja onhan sitä vuosikymmenessä jotain oppinut. Ainakin sen, että kirjamessusunnuntaina ennättää käydä lenkillä ja että hotellin saunan aikalukko ei ymmärrä ajan vaihtumista.

Helsingin kirjamessut eivät ole kirjavuoden huipentuma vaan kokoontumisajot. Ne ovat avoimen kaupallinen mutta poikkeuksellisen tasapuolinen tapahtuma. Kirjamessuilla pääsee ääneen, esille ja lukijoiden tavattavaksi suuri joukko kirjailijoita, jotka eivät paistattele naistenlehtien värikuvahaastatteluissa.

Toki messuillakin näkyy kirjallisuuden polarisaatio. Olen ollut vetämässä signeeraustilaisuutta, joka kesti toista tuntia ja jonka välillä toinen signeeraajista kävi haastateltavana viereisellä messuosastolla. Suureen osaan signeeraustilaisuuksista ei kuitenkaan tule ketään ulkopuolista.

Kirjamessut ovat käännekohta syksystä jouluun, sillä messuihin mennessä on ilmestynyt käytännössä koko vuoden kirjasato. Messuilta taas alkaa kustantamoiden ja kirjakaupan kannalta selvästi tärkein sesonki. Siksi lokakuun loppu ei ole kirjavuoden lakikohta vaan kirjavuoren korkein pino. Kahden seuraavan kuukauden aikana kirjavuori tasoittuu kustantamoiden ja kirjakauppojen varastoista (tai palvelimilta) kotihyllyihin (ja lukulaitteisiin).

***

Tänä vuonna kirjamessut ovat minulle erilaiset kuin ennen. Aivan Helsingin messujen alusta olen tehnyt kirjailijahaastatteluja Tammelle. Useat viime vuodet olen isännöinyt Tammen messuosastoa, mikä tarkoittaa, että olen viettänyt messuhallin ensimmäisellä osastolla lähes koko messujen aukioloajan, 34 tuntia neljässä päivässä, ja haastatellut lyhyesti kymmenittäin kirjailijoita.

Se on ollut rankkaa mutta myös innostavaa työtä. Rankkaa siksi, että työolot messukeskuksen kuumuudessa, hälyssä ja kuivassa ilmanalassa eivät ole ihanteellisesti. Innostavaa siksi, että työssä on päässyt tapaamaan suurta joukkoa kirjailijoita.

Kirjailijan työ on yksinäistä, ja minä varsinkin olen huono pitämään kontaktia kollegoihin. En käy kirjallisuustapahtumissa, sillä mieluummin luen kirjaa yksin kotona. Messuilla kirjailijakollegoita ja muita alan ihmisiä – työkavereita – näkee sattumalta ja suunnittelematta. Harvoin messuhallin käytävillä ennättää jutella mitään järin syvällistä, mutta jotain kuitenkin.

Pidän messuista paljon siksi, että tapaan siellä ystäviä ja lukijoita, joita en muuten tapaisi.

***

Syksyn alkaessa ajattelin, että tänä vuonna nautiskelen messuista messuturistina. Vaan olisihan siitä tullut vieroitusoireita. Niinpä ei ollut vaikea vastata myöntävästi, kun Elisa Kirjan Anne Mäkijärvi pyysi tekemään kirjailijahaastatteluja Elisa Kirjan messuosastolle. Samalla höykällä olen tänä syksynä lukenut ensimmäiset sähkökirjat – siitä luultavasti lisää myöhemmin.

Elisa Kirjan ständillä minä ja Tuomas Enbuske jututamme neljän päivän aikana pariakymmentä kirjailijaa. Haastatteluissa aion kysellä kirjailijoilta paitsi heidän uusimmista kirjoistaan myös siitä, millaisia e-kirjanlukijoita he ovat ja kuinka he suhtautuvat e- ja äänikirjoihin. Entä kuinka uudet lukemisen muodot vaikuttavat kirjoittamiseen, vai vaikuttavatko? Historiaa katsomalla näyttää siltä, että kertomisen tilanne (lukutilanne) on ohjannut kirjallisuuden kehitystä: leirinuotio suosii anekdoottimaista esitystapaa, porvarillinen romaani sallii tuhatsivuisuuden ja viidenkymmenen sivun kappaleet. Lupaan kysyä myös siitä, millä tavoin kirjailijat kirjoittavat ja onko (tieto)tekniikan kehittyminen vaikuttanut heidän kirjoittamistottumuksiinsa.

Haastattelen Elisan osastolla torstaina Harri Nykästä erikseen ja joukkoa Crime Time -dekkarikustantamon kirjailijoita yhdessä, perjantaina Miika Nousiaista ja Heikki Valkamaa, lauantaina Katja Kettua, Pertti Jarlaa ja Tuomas Kyröä ja sunnuntaina Kari Hotakaista ja Matti Rönkää. Haastateltavan roolissa kapuan lavoille seuraavasti:

to 27.10. klo 13.00 Ylen osasto (haast. Nadja Nowak ja Seppo Puttonen)
la 29.10. klo 14.00 Elisa Kirjan osasto (haast. Tuomas Enbuske)
la 29.10. klo 15.00 Eino Leino -lava (haast. Esa Silander)
la 29.10. klo 15.30 WSOY:n osasto (haast. Esa Silander)
la 29.10. klo 16.00 Takauma-lava (haast. Markku Kaskela)

Neljä ensimmäistä haastattelua käsittelevät lähinnä Erottajaa, joka muuten pitäisi ilmestyä ladattavana mp3-äänikirjana vielä tämän päivän aikana Elisa Kirjan kauppaan. Lauantaina kello kuusitoista Markku Kaskelan haastattelun aihe on “Näistä kirjoista en luovu”.

Tervetuloa kuuntelemaan ja juttelemaan! Sitä varten messuilla ollaan.

Erottaja Espanjaan

Erottaja ilmestyy ensi syksynä Espanjassa. Barcelonalainen Ediciones B -kustantamo osti oikeudet julkaista kirja espanjaksi ja katalaaniksi. Käytännössä työn alla on espanjankielinen käännös.

Kustantamo teki tarjouksen vain kolme päivää englanninkielisen näytekäännöksen ilmestymisen jälkeen viime viikolla Frankfurtin kirjamessuilla. Sen jälkeen agenttini neuvotteli sopimuksen yksityiskohdat kuntoon ja paperit allekirjoitettiin samppanjalasien äärellä.

Ediciones B on haastajakustantamo, jolla on nettisivujen perusteella vahva rikos- ja sarjakuvaosasto. Dekkarikirjailijakuntaan kuuluvat esimerkiksi Patricia Cornwell, James Ellroy, Sara Paretsky ja James Patterson. Ilahtuneena panin merkille, että myös Peter Høegin Norsunhoitajien lapset on ilmestynyt espanjaksi Ediciones B:n kautta (en siksi, että olisin pitänyt erityisesti siitä kirjasta, mutta Høeg on minulle muuten tärkeä).

Olen ilosta ymmyrkäinen.

Vastenmielisiä henkilöitä

”Voiko tuollaisia ihmisiä olla olemassa?”

”Kukaan kirjan henkilöistä ei herätä erityistä sympatiaa. Tunnelma on kuin savannilla, jossa pedot ja raadonsyöjät kyttäävät saalista ja toisiaan.”

Moni lukija on kiinnittänyt huomiota Erottajan henkilöihin, heidän vastenmielisyytensä. Ovatko pankkiirit ahneita paskiaisia ja onko romaani ruokkivan käden puremista tai isänmurha?

Mahdollisuuteni kiistää ja kieltää ovat rajalliset. Lukija lukee niin kuin lukee, niin minäkin luen.

***

Romaani ei kerro ihmisistä. Romaani kertoo ihmisestä.

Siksi minusta on turha etsiä henkilöille esikuvia tai vastinpareja ulkoisesta elämästä. Sen sijaan kiinnostavaa on miettiä, kuinka fiktion henkilöt peilaavat ihmislajia yleisesti, ja ennen kaikkea lukijaa itseään.

Erottaja ajoittuu finanssikriisin hektisimpään viikkoon lokakuun 2008 alussa. Kriisitunnelma oli vallinnut jo pitkään, ja se oli uuvuttanut alalla työskentelevät ihmiset. Väsymyksen, ulkoisen järjettömyyden ja kiireen yhdistelmä saa ihmisen toimimaan poikkeuksellisesti. Kenties paljaammin kuin hyvin hallitussa arjessa, jossa kontrolli toimii ja sosiaaliset käytänteen ohjaavat toimintaa.

Kun ihmistä hallitsee pelko tai ahneus, ihminen ei hallitse itseään.

Erottaja kuvaa tapahtumien tasolla pankkiirien häikäilemättömiä toimia finanssikriisissä, mutta Erottaja kuvaa myös minua, sinua, häntä. Meitä, teitä, heitä.

***

Tarinan tasolla henkilöitä voi tietenkin analysoida yksilöinä, toimijoina, romaanihenkilöinä. Niin on opetettu äidinkielen kirjallisuusanalyysitunneilla.

Erottajan keskeisiä henkilöitä motivoi raha, mutta he tavoittelevat sitä eri syistä.

Salkunhoitaja Rainer Olavi Oraspää käyttää rahaa onnistumisen mittarina, ja nimenomaisesti hoitamansa Erottaja Altius -sijoitusrahaston osuuden arvoa. Huippu-urheilijan tavoin hän haluaa yltää parempaan suoritukseen kuin kilpailijansa, siis hoitaa hänen hoitoonsa uskottuja asiakasvaroja mahdollisimman hyvin. Se on salkunhoitajalle kiitettävä tavoite. Rainer Olavi Oraspää on erinomainen varanhoitaja.

Oraspäätä motivoi pelissä menestyminen. Hän janoaa menestystä, ja menestymistä eli salkunhoitajan track recordia mitataan historiallisella tuotolla.

Krista Saukkonen on kasvanut köyhyydessä. Hänelle rikkaus on keino näyttää häntä nuoruudessa kiusanneille ja hänet jättäneelle poikaystävälle. Taloudellinen menestyminen on Saukkoselle keino kostaa.

Anders Sundström taas kokee minusta aika perisuomalaista ajatusta: rahoista täytyy pitää hyvää huolta. Hän pyrkii vaalimaan omia rahojaan juuri niin kuin hänelle on kauppakorkeakoulussa opetettu. Niin kuin on rationaalista ja järkevää.

Sundströmillä on hyvin kehittynyt kilpailuvietti – arvokas ominaisuus liike-elämässä. Aiemmin, kun kolmikko on omistanut Erottaja Investment Partnersin, hän on ohjannut kilpailunhalunsa yrityksen kehittämiseen. Yritysmyynnin jälkeen hän on uudessa tilanteessa: toisaalta hänellä on valtava läjä rahaa, toisaalta hän ei enää saa suunnattua kunnianhimoaan Erottajan kehittämiseen, sillä strategiset päätökset tehdään emoyhtiön pääkonttorissa Tukholman Nybrokajenilla.

Kisailunhaluaan Sundström tyydyttää kestävyysurheilussa ja oman sijoitussalkkunsa hoidossa. Kestävyysurheilussa treeniohjeet toimivat hyvin, ja hän saavuttaa tavoitteensa järkevällä treenauksella. Sen sijaan pääomamarkkinoilla oppikirjatiedot tuntuvat osoittautuvan lyhyellä aikavälillä turhiksi.

Päättömästi toimivilla markkinoilla ei kannata olla liian fiksu. Jos on, voi huomata pian menettäneensä kaiken ja vielä enemmänkin.