Silleen jättäminen

Ensimmäinen kesken jättämäni kirja oli Syvä uni. Olen yhä pahoillani, Raymond Chandler. Luin väärin ja putosin juonesta. En selittele. Pyydän anteeksi ja häpeän.

Eniten olen hävennyt Sadan vuoden yksinäisyyttä, jonka olen jättänyt kesken kahdesti. Ensi kerran nuorukaisena, jolloin olin hullaantunut kirjallisuuskritiikissä esiin nostetusta ”pohjoismaisesta maagisesta realismista”. Tuota käsitettä en ole kuullut käytettävän enää tällä vuosituhannella. Läksin lukemaan väärin odotuksin, tylsistyin. Pidin monesta muusta Gabriel García Márquezin teoksesta, ja pienoisromaani Kukapa everstille kirjoittaisi kuuluu yhä suosikkeihini. Yritin uudelleen, pääsin jonnekin kahdeksannenkymmenennen sivun paikkeille, kunnes suljin kirjan ja palautin sen hyllyyn.

Olen pitkään ajatellut, että kirjan jättäminen kesken on tunnustus omasta vajavaisuudesta: en ole riittävän hyvä lukija tälle teokselle, en osaa, minun täytyy kehittyä ja kehittää itseäni. Tähän ajatteluun on vaikuttanut taidepuheen suosikkihokema taiteen vaikeudesta ja viihteen helppoudesta. Se on toisinaan saanut hupsuja tulkintoja, joiden mukaan vain hankalasti luettava olisi taidetta ja kaikki sellainen, minkä eteen ei joudu tekemään työtä, on liian helppoa ollakseen arvokasta. Ja näin ajateltuna kirja olisi sitä palkitsevampi ja kehittävämpi, mitä vastenmielisempää ja -tahtoisempaa sen lukeminen olisi.

Juoksijana kehittyminen edellyttää kovasykkeisiä harjoituksia, mutta vain sellainen, joka ei harrasta urheilua, luulee, että kovat treenit olisivat ikäviä, epämiellyttäviä. Juuri kovasykkeisten lenkkien aikanahan juoksija saavuttaa juoksemisen nautinnon. Samoin nautinnolliset lukukokemukset ovat minulle palkitsevimpia. Hyvä kirja lumoaa jo lukemisen aikana. Lukeminen ei ole pakkolaihduttamista, vastentahtoista rimpuilua kohti lukemisen lopussa koittavaa nautintoa.

Lukija ei ole aina sama. Se, mikä nyt etenee takkuisasti, saattaa muutaman vuoden kuluttua lumota. Tai huomenna, eri paikassa, toisessa mielentilassa, virkeämpänä, väsyneempänä. Eikä kirjan tarvitse temmata mukaansa ensimmäisestä lauseesta alkaen, vaan eteenpäin lukemiseen ajava halu voi kehittyä verkkaisesti, sillä kirjalle tulee antaa aikaa enemmän kuin iltapäivälehden lööpille. Eikä lukemisen helppous yksin saa lukemaan eteenpäin, sillä lukemiselle täytyy olla syy. Miksi käytän aikaani tämän kirjan parissa sen sijaan että lukisin tai tekisin jotain muuta?

Olen lukenut puolet elämästäni rahasta. Kriitikko rimpuilee loppuun myös ne kirjat, joista ei pidä. Odottaa ihmettä, toivoo pelastumista. Itseään objektivoiva arvostelija pyrkii analysoimaan lukukokemuksen ja jättämään siitä pois itsestään johtuvat piirteet. Olen kirjoittanut suopeasti monesta kirjasta, joita en olisi lukenut vapaaehtoisesti. On kirjoja, jotka näen hyviksi, vaikka en itse valloitu tai edes pidä niistä.

Yhä useammin tekee mieli jättää kesken. Antaa kirja jollekulle muulle arvosteltavaksi neljänkymmenen sivun jälkeen. Luopua vastentahtoisesta lukemisesta. Ei-pakotettu lukeminen on ollut viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana niin harvinaista, että sille haluan paitsi etsiä lisää aikaa, ja silloin, kun luen jotain kirjaa vain omasta tahdostani, jätän helposti kesken. Huonoja kirjoja ei tarvitse lukea vapaaehtoisesti. Olen lukenut niitä riittävästi, niin paljon on hyviä lukematta.

Advertisements
Kategoria(t): kritiikki, lukeminen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

11 vastausta artikkeliin: Silleen jättäminen

  1. Raili Mikkanen sanoo:

    Minä luin aikoinaan Sadan vuoden yksinäisyyden varoittamatta ja se oli suorastaan tajuntaa laajentava kokemus. Aika pian luin sen sitten toistamiseen. Pitäisikin oikeastaan lukea se nyt uudestaan, vieläkö tuntuisi yhtä hyvältä. Se oli ensimmäinen latinokirjani ja kai juuri sen vuoksi niin vaikuttava.

    Oletko lukenut Jorge Ibargüengoitian Kuolleet tytöt? Suositella en uskalla, koska lukeminen on niin henkilökohtainen kokemus, mutta vinkata sentään.

    Minulle Hemingwayn kirjat ovat jotenkin liian maskuliinisia. En vain yksinkertaisesti pidä niistä. Olen antanut auliisti itselleni luvan olla pitämättä teksteistä, jotka eivät kolahda, vaikka kirjoittaja olisi miten ylistetty.

  2. Kiitos, Raili, vinkistä. Alleviivaan mieleen.

  3. Virpi Simonen sanoo:

    Tartuin Marquesin kirjaan nähtyäni sen näytelmänä Turun kaupunginteatterissa monta vuotta sitten. Kirja on yksi niistä harvoista, jotka yhä odottavat loppuun lukemista.

    Molemmille suosittelen tarttumaan johonkin Jorge Amadon teokseen. Bahialainen elämänilo sai minut lukemaan kaikki suomennetut Amadot. Toinen brasilialainen eli Paul Coelho on myös vanha tuttavuus.

  4. Simo Laitakari sanoo:

    Hyvä nosto Karo! Kesken jättämisen aihe on niin keskeinen lukukokemuksen osailmiö, että siitä voisi jopa lukea kirjan. Keskinkertainen sanaleikki tahaton.

    Thomas Mannin Tohtori Faustus on yhä kesken ja odottaa uutta alkua. Teoksen tematiikka on kiintoisa, mutta tarinan imu vain ei alkanut missään vaiheessa parin sadan ensimmäisen sivun aikana. Kanonisoitu klassikko saanee uuden alun kunhan sen lukemiselle tulee jokin ulkoinen houkutin, kuten osuva teatterisovitus. Sen sijaan V. Kilven Alastalon salissa luin ahmien. En siis osaa pitää itseäni lukijana keskenjättäjä-tyyppinä, vaan pikemminkin kallistun luenloppuunvaikkenoikeastitästäyhtäänpidäkään-kategoriaan. Kertooko lukumoraali jotain ihmisestä yleisemmin? Entä onko kesken jättämiselle jokin sopiva kohta? Jos on lukenut puolet kirjasta, silloin ei kai voi enää perääntyä ja luovuttaa. Kolmannes tuntuu sopivalta pisteeltä, jossa voi arvioida tulevien kahden kolmanneksen laatua ja laadun suhdetta muuhun vaihtoehtoiseen oman ajan käyttöön.

    Jonkinlainen protestanttinen häpeän eetos on kirjan kesken jättämisen ylle iskostettu. – Lieneekö peruskoulun peruja? Onko lukeminen kouluissamme rinnastettu työntekoon, niin että vastentahtoisemmaksi ja hankalammaksi muuttuessaan lukeminen tulee arvokkaammaksi ja arvostettavammaksi? Tätä kärsimyksen jalostavaa vaikutusta sinä Karo jo sivusitkin teoksen taiteellisen arvon osalta. Olisinko saava luetusta Dr. Faustuksesta jonkin kirjallisen raivaajamitalin – ”Uupumattomalle lukijalle”?

  5. Protestanttinen loppuunluvun etiikka koskenee erityisesti klassikoita ja muita arvostettuja teoksia. Niitä lukiessaan epäilee itseään, ja toisiaan epäilee ihan syystäkin, koska onhan menneiden vuosisatojen teos jotain muuta kuin nykyproosa tai -lyriikka. Siitä voisi määrittyä keskenjättämiselle sopiva kohtakin: kesken saa jättää siinä vaiheessa, kun on kokeillut riittävästi erilaisia lukuasentoja eikä enää keksi, mille kyljelle kierähtäisi.

    Alkuperäisessä postauksessa taisi jäädä sanomatta, että keskenjättämishalun syy on minulle useimmiten turhanpäiväisyys: koen, että en saa kirjasta yhtään mitään enkä keksi, miksi käyttäisin aikaani sen parissa.

  6. Teemu Helle sanoo:

    Omakohtaisesti Syvän unen ehkä suurin ansio oli sen crime noir -henkisyys; se oli esteettisesti erityinen kokemus. Muuten en ihan ymmärrä ansioita, joista kirjaa on kiitelty, muodostunut genrensä klassikoksi esikuvaksi. Juoni on tosiaan oudoksuttava, eivätkä henkilöhahmotkaan ole kovin samaistuttavia, kuten dekkareissa yleensä.

    Mulla on sellainen tapa rankata kirjallisuutta, että joko pidän tai en pidä teosta hyllyssä, siis lukemisen jälkeen. Syvä uni sai jäädä, mutta tuskin ihan heti palaan siihen, muuten kuin selailumielessä.

  7. Tunnistan tunnelman. En ole tarttunut Syvään uneen sen jälkeen, ja varmaan nyt osaisin lukea sitä paremmin kuin teini-iässä.

    Mielenkiintoinen ajatus kirjojen säilyttämisestä! Minä säilytän suuren osan niistäkin kirjoista, joita tuskin koskaan luen uudelleen, en ehkä edes avaa. Yksi rationaalinen perustelu tälle on se, että joskus kriitikontyössä voi tarvita jotain aiemmin lukemaansa kirjaa, jotta voi tehdä vertailua. Itse asiassa juuri nyt luen kirjaa, jota aion verrata aiemmin lukemaani kirjaan, jonka tiedän säilyttäneeni ja joka osui äsken silmiini, kun etsin kirjahyllyistä kommenttisi innottamana Chandlerin Helmistä on vain harmia -kirjoituskokoelmaa. En löytänyt, vaikka tiedän sen omistavani.

    Siinä tulikin sitten se tämän kirjansäilytysvalinnan huono puoli.

  8. Teemu Helle sanoo:

    Täytyy myöntää, että omasta hyllystäkin löytynee kirjoja, jotka eivät koskaan tule luetuksi. Ne ovat kai sellaisia, jotka ovat jostakin syystä viehättäneet, kun ovat vahingossa käteen osuneet. Esimerkiksi antikvariaateissa tai alennusmyyntien aikaan kirjakaupoissa, marketeissa.
    Sen sijaan täysihintaan ostetut kirjat ovat harkittuja hankintoja, ja pysynevät hyllyssä iän kaiken, blankon vuoronumeronsa kanssa.
    Lahjaksi saadut kirjat, kummallista kyllä, ovat usein olleet kiinnostavia, ja omallakin hankintalistalla.

  9. Tahtoo nyt kyllä kysyä, että kuinka moni on jaksanut lukea Alastalon salissa tai Odysseuksen loppuun? Siinä järkäleet, joista en ole 50 sivua enempää pystynyt kahlaamaan läpi.

  10. Minulla on Olen lukenut Alastalon salissa -T-paita, jonka olen hankkinut rehellisellä työllä (jos nyt lukemista voi rehelliseksi työksi sanoa). Siinä on kirja, joka vaatii poikkeuksellisen pitkän sisäänmenoajan, mutta kun kielen keinuntaan pääsee mukaan, se vie, siitä nauttii.

    Sen sijaan Olen lukenut Odysseuksen -T-paitaa minulla ei ole.

  11. Oi mikä paita! Se on varmaan hieno 🙂 Ja sietääkin kantaa ylpeänä yllä.
    Pitänee yrittää joku päivä uudelleen. Siitä on jo muutama vuosi, kun kovasti yritin päästä noihin molempiin kirjoihin sisään, mutta kun ei, niin ei. Odysseuksesta on ainaskin tulossa uusi käännös..ehkä se sitten olisi helpompi, tiedä häntä. Englanniksi en uskalla yrittää.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s