Vaalipahoinvointi

Säälin poliitikkoja.

En siksi, että he seisoskelevat takatalvisessa räntäsateessa annostelemassa laimeaa mehua ja kiireessä kyhäämiään mainoslehtisiä ohikulkijoille. Jalat saa kuiviksi kotona, illalla pääsee saunaan.

Vaikka osallistun yhteiskunnalliseen keskusteluun vain tarkkailijana siinä määrin kuin valveutuneen kansalaisen kuuluu, vaalien lähestyminen saa minut voimaan pahoin. Miltä täytyykään tuntua niistä ehdokkaista, joilla on realistinen unelma paremmasta maailmasta ja palava halu toteuttaa se?

Kuinka turhauttavaa on, kun täytyy vastata kyllä/ei-kysymyksiin, asetella sanansa niin, että saa riittävästi ääniä päästäkseen toteuttamaan parempaa yhteiskuntaa samalla tietäen, että edessä on vain vesitettyjä kompromisseja, kumartaa riittävän moneen suuntaan ja sivallella sopivasti vastustajia? Kannattaa kiihkeästi ajatuksia, joiden toteuttamisen tietää (tai ainakin pitäisi tietää) epärealistiseksi?

***

Medialle vaalit ovat suuri urheilukilpailu ja Idols. Vaalikeskustelukommenteissa ei arvioida sitä, mitä asioita poliitikot ovat sanoneet, koska kannat ovat jo tiedossa – asiat ja paljon enemmänkin lukee vaaliohjelmissa. Sen sijaan politiikan kommentaattorit jännäävät puoluejohtajien esiintymistaitoja, vaatetusta ja kasvonilmeitä. Kuinka nokkelasti Sinnemäki huitaisi Soinia, oliko Arhinmäki liian ärhäkkä haastaessaan Kataista, jäikö Urpilainen jankkaamaan?

Politiikantoimittajat ottavat Jone Nikulan ja Nina Tapion roolit. Vankan showbisneskokemuksensa nojalla he puntaroivat, kuinka tähtikokelaat ovat pärjänneet kussakin kuukauden jatkuvassa haluatko pääministeriksi? -reality show’n jaksossa. Odotan vain, milloin katsojat saavat äänestää joka viikko yhden pääministerikandidaatin pois vaalipaneelista.

Vaalit ovat viihdettä, joka uppoaa minuunkin, tarjoaahan se samaa jännitystä kuin hiihdon maailmanmestaruuskilpailut 1980-luvulla, jolloin väliaikalähtökisojen lähtönumerot arvottiin edellisenä iltana ja spekulointi peesipaikoista ja säätilan muuttumisesta kilpailun aikana saattoi alkaa.

Vaalit olisivat hyvää viihdettä, jos niissä ei päätettäisi tärkeistä asioista. Vaalit olisivat hyvää viihdettä, jos en vaalikamppailuja seuratessani voisi pahoin.

***

Suomi on kevään aikana täyttynyt yhdenasianliikkeistä ja painostusryhmistä, jotka tekevät työtään hurmoksessa, venyttävät retoriikkaa, etsivät kareliaanisia kuvia ja hakevat julistustensa mallin 1950-luvun rehtoreiden kevätjuhlapuheista. Ne tekevät työtään niin kuin niiden pitää. Ne ampuvat ehdotuksia, jotka tietävät itsekin epärealistisiksi. Niiden täytyy tehdä niin, jotta ne saisivat ajettua omiensa asiaa.

Tekee pahaa katsoa, kun ihmisten täytyy puhua yhteiskunnasta, joka heidän itsensäkin täytyy tietää epärealistiseksi ja epäoikeudenmukaiseksi. Niin heidän täytyy tehdä, jotta politiikan realiteetteihin kuuluvien kompromissien jälkeen päästäisiin lähelle sitä, mitä he pitävät toivottavana, tavoiteltavana.

En pysty siihen, en halua. Siksi olen toistuvasti kieltäytynyt toimimasta jonkin intressiryhmän edunvalvojana. Samasta syystä minusta ei ikinä tule kunnollista esseistiä, sellaista, joka kykenee kärjistämään paitsi hyvällä omallatunnolla myös täydestä sydämestään. Kysymys on sekä etiikasta että estetiikasta, valitettavasti.

Advertisements
Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s