Julkkarit

Kirjojen ilmestyessä järjestetään harvoin julkistustilaisuuksia, kaunokirjojen varsinkaan. Uutta tietoa tai uusia tulkintoja sisältävä tietokirja voi olla uutinen toisella tavalla kuin romaani, lyhytproosa tai lyriikka koskaan.

Ilahtuneena olen pannut merkille, että ainakin Avain on järjestänyt yhteisjulkkareita suunnilleen samoihin aikoihin ilmestyneille kaunokirjallisille teoksille. Tuskin niillä saadaan järin paljon ilmaista mediatilaa, mutta eipä julkkareihin ulkopuolisia tarvitakaan. Kuohuviinilasin nostaminen ja hinta/terveysarvo-suhteeltaan huonojen pikkusuolaisten naposteleminen vaikka vain muutaman kollegan ja kustantamon väen kanssa antaa merkin: kirja on valmis.

Toimittajille ja kustantamon työntekijöille kaikenlaiset mediakekkerit ovat rutinoitua arkea. Kirjailijalle eivät. Kirjailija kerjää kiitosta, haluaa huomiota ja kaipaa kannustusta.

Kun puhun kirjailijasta yleistävästi, puhun itsestäni.

Osallistuin tänään toisiin omiin kirjanjulkkareihini, kun Tammi esitteli uuden Jylhäkoski-sarjan ja samalla Jylhäkosken kirjailijaseuran tiedotusvälineiden edustajille. Itse asiassa kävin jo pari kuukautta sitten yhdessä Tapani Baggen kanssa kertomassa sarjasta Educa-messuilla valikoiduille opettajille, ja jo silloin sarjasta oli ilmestynyt kaksi ensimmäistä osaa. Nyt kirjoja oli Tammen auditorion kateederilla neljä, yhtenä niistä surullisenkuuluisa Kirjastonhoitaja Moilanen ja karanneet tarinat – tai K.H. Moilanen ja karanneet tarinat niin kuin nimi kuuluu kustantamon käyttämän toiminnanohjausjärjestelmän mukaan.

Kun edellisen kerran julkkaroin, julkistettavana oli yhdessä Janne Waltosen kanssa tekemäni haastattelukirja Kuplaa rikkaampi. Tuolloin julkkarit järjestettiin Rake-talossa Arvopaperi-lehden neuvotteluhuoneessa, ja paikalla olivat tiedotusvälineet Kirjakauppalehdestä ja Moon-TV:hen. Siltä väliltä mediaedustus olikin sitten vähäisempää.

Tänään Tammeen oli haalittu väkeä hyvin. Jylhäkosken kirjailijaseura oli edustettuna kokonaisuudessaan: minun ja Tapsan lisäksi Tomi Kontio livenä ja Eppu Nuotio videokuvan välityksellä. Kysymyksiä esitettiin. Valokuvia otettiin. Pasi Pitkänen väritti.

Kuohuviinin sijaan tarjolla oli Jylhäkolaa aidoissa Jylhäkola-pulloissa.

***

Jylhäkoski on erikoinen suomalainen pikkukaupunki. Sen ensimmäinen katu sai nimensä kymmenisen vuotta sitten, kun Tammi ryhtyi tekemään Kirjakuja-nimistä äidinkielen oppikirjasarjaa. Tein kaunokirjalliset tekstit kolmannen ja neljännen luokan oppikirjoihin. Kirjakuja 3:n kaunokirjalliset pätkät sijoittuvat kirjastoon, Kirjakuja 4:n kirjastonhoitaja Moilasen kotiin. Niinpä Jylhäkosken kirjasto sijaitsee osoitteessa Kirjakuja 3 ja Moilasen koti Kirjakuja 4:ssä.

Jylhäkosken kaupungin nimen puolestaan on keksinyt Tapani Bagge, joka vastaa myös suuresta osasta kaupungin paikkojen nimiä. Jylhäkosken kartta on julkaistu Tammen koulukartastossa useana eri karttalajina. Kaupunki on siinä mielessä kuin Ankkalinna, että sieltä löytyy kaikkea tarvittavaa, vaikkapa nyt kolajuomaa valmistava panimo, kun kirjanjulkkareihin tarvitaan ehtaa Jylhäkolaa.

Kukin meistä neljästä Jylhäkosken kirjailijaseuran jäsenestä on kirjoittanut omista hahmoistaan, mutta Jylhäkoski-sarjan itsenäisissä kaunokirjallisissa teoksissa käytämme myös ”toisten hahmoja”. Esimerkiksi ”minun” kirjastonhoitajani on ”Tapsan” konstaapeli Mutasen hyvä ystävä, joten on luontevaa, että he tapaavat romaanimittaisen tekstin aikana useitakin kertoja.

Toisinaan tällainen voi aiheuttaa hankaluuksia. Kuulin jo Tapsalta Moilasen henkilöhistoriaan liittyviä seikkoja, joista en ollut tietoinen. Nappasin julkkareista mukaani Konstaapeli Mutasen ja kadonneen kirjaston arvoituksen, jotta pääsen päivittämään tietoni.

***

Voisi helposti kuvitella, että yhteiseen miljööhön sijoittuva ja yhteisiä henkilöitä käyttävä kirjoittaminen olisi sidottua ja kahlehtisi luovuutta. En ole kokenut niin.

Yhdessä muovattu ja muovautuva Jylhäkoski antaa puitteet. Nekin joustavat, mutta se ei ole olennaista. Olennaista on se, miten kirjallisuuden ajattelee ja missä suostuu näkemään rajoitteita, missä raaka-aineita.

Jos kirjallisuuden mieltää henkilöiksi ja tapahtumapaikoiksi, silloin Jylhäkoski voi kahlita, tuntua ahdistavalta.

Minulle kirjallisuus on kieltä ja lumoamista, hurmaamista.

Jylhäkoskella vallitsee genrejen vapaus, kielen vapaus. Eilen Tammeen lähettämässäni Jylhäkoski-käsikirjoituksessa on muistaakseni kuusitoista alaviitettä. Toivon, että ne eivät ainakaan kokonaan putoa matkan varrelle, sillä ne tuntuvat kuuluvat tuon teoksen kertojan tyyliin.

Jylhäkoski on joukkuepeliä, jossa lähdetään aiemmin luoduista tilanteista. Jos romaanin tekeminen on itse taktikoitu oma juoksusuoritus, Jylhäkoski on kirjallisuuden jalkapalloa. Ja coachimme Sanna Lukander on näyttänyt meille treeneissä 1950- ja 1960-lukujen brassifutista.

Mainokset
Kategoria(t): Jylhäkoski, Kirjastonhoitaja Moilanen, kirjoittaminen, kustannusbisnes, Tammi. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s