Se murhaa joka osaa

”Voiko kirjoittaa trillerin, jossa kukaan ei kuole?”

Kysyessäni tiesin oman ja siksi oikean vastauksen, mutta halusin kuulla seurassani olleiden herrojen mielipiteen. Paikka oli Hämeenlinnan kaupunginkirjaston aula ja vierelläni johtolangoitettu pikkukaupunkidekkaristi (joka on kirjoittanut myös koko joukon muita kirjoja) ja dekkareista tietokirjan kirjoittanut kirjailija (joka niin ikään on kirjoittanut paljon kaikkea – paitsi dekkareita). Olimme esiintyneet Suomen maakuntakirjailijoiden symposiumissa ja sivunneet paneelissa myös näitä hurmehellisia asioita.

Elettiin loppusyksyä 2009, ja olin ryhtynyt kirjoittamaan Erottajaa. Alusta alkaen minulle oli selvää, että kirjoittaisin kirjan trillerityyliin ja yhtä selvää oli, että kirjoittaisin odotuksia vastaan. En silti kerro, mitä odotuksia vastaan olen kirjoittanut enkä edes sitä, kuinka monta henkilöä Erottajassa kuolee.

Laadiskelin mielessäni listaa trillerin tunnusominaisista piirteistä. Osaa niistä käyttäisin, jotta kirjasta tulisi trillerimäinen – jotta Erottajan tunnistaisi trilleriksi ja jotta siinä olisi trillerin kerronnallinen imu. Osan hylkäisin tai kääntäisin päälaelleen, koska odotuksenmukaisuus on tylsää.

***

Niin sanottu jännityskirjallisuus* on väkivaltaistunut ja raaistunut. Shokkiefektejä tavoitellaan aina vain kovemmilla iskuilla. Väkivalta mielletään jännittäväksi: lukijan tai elokuvan katsojan pulssin oletetaan tykyttävän vk-lukemissa, kun symppissankari ottaa iskuja vastaan.

Kuitenkaan tappelu ei ole jännittävää. Jännittävää on tulevaisuuteen kohdistuva aavistus tai pelko, ei se, että kirjan sivulla kuvataan, kuinka nyrkki mäsähtää sankaria leukaperiin tai mihin se sitten tappelun tuoksinassa mäsähtääkin.

Koska niin sanotussa jännityskirjallisuudessa taistellaan usein elämän ja kuoleman rajalla, perusrikokseksi on tullut murha. Tämä tosin tapahtui jo Agatha Christien dekkareissa. Sen sijaan maailmanhistorian kuuluisin yksityisetsivä Sherlock Holmes ei ollut erityisesti profiloitunut murhatutkimuksiin. Esimerkiksi ensimmäisessä Holmes-tarinassa salapoliisin tehtävänä on varastaa valokuva. Nykyisin moinen toimeksianto olisi liian nössö lastendekkariinkin.

Samalla täytyy muistaa, että Sherlock Holmes -tarinat eivät yleensä ole jännittäviä. Ne ovat päättelytehtäviä, joissa kiinnostavaa on se, kuinka miltei yli-inhimillinen mestarisalapoliisi ratkaisee arvoituksen. Sir Arthur Conan Doyle piti yliluonnollisesta ja kauhusta ja kirjoitti pelottavia kauhukohtauksia niin romaaneihinsa kuin lyhyisiin tarinoihinsa, mutta varsinainen dekkarintyö ei ole jännityksen vaan hämmästelyn lähde.

***

Nyt kun olen työskennellyt Erottajan parissa puolitoista vuotta, pystyn vastaamaan Hämeenlinnassa esittämääni kysymykseen. Tarkennettu oikea vastaus kuuluu: ”Mahdollista kyllä, mutta ei helppoa.”

Trilleriin kuuluu jännitys, ja jännitys on luultavasti helpointa luoda kuoleman ja kuolemanvaaran kautta. Muitakin keinoja on. Se, kuinka ne toimivat, alkanee selvitä minulle elokuussa. Tosin jännitys ei ole Erottajassa mitenkään keskeistä. Sitä pitää kuitenkin olla, koska kirja esittää olevansa trilleri – ja toivottavasti esittää niin hyvin, että se myös on.

Perinteisiin dekkareihin murha on rikoksista paras, koska se on lopullinen ja saa muut henkilöt toimimaan poikkeuksellisesti mutta myös siksi, että kuolema sulkee lopullisesti henkilön suun ja jättää monia kysymyksiä, joihin ei koskaan saada vastausta tuolta henkilöltä. Murha toimii hyvin, joten murhalla pystyy oikaisemaan.

Murhissa on puolensa, mutta se murhaa, joka osaa. Meidän muiden pitää keksiä muut konstit.

* Kirjakaupoissa rikokseen viittaavat teokset ryhmitellään yhdelle osastolle, jonka nimi voi olla esimerkiksi ”jännitys”, ”rikos” tai ”dekkarit”. Ryhmittely ontuu pahasti. Kaikki rikoskirjat eivät ole jännittäviä eivätkä perinteisiä dekkareita, kaikki dekkarit eivät ole (eikä niiden ole tarkoitus olla) jännittäviä. Kaikissa jännityskirjoissa ei tapahdu rikosta.
Käytän sanoja näin:
Dekkari = kirja, jossa esiintyy keskeisesti salapoliisi tai poliisi tai muu rikoksien parissa ammatikseen toimiva.
Rikosromaani = romaani, jossa keskeistä on rikos ja yleensä myös sen ratkominen (tai suunnitteleminen).
Jännäri (jännityskirja) = kirja, jossa olennaista on jännitys. Jännitys ei välttämättä vaadi sivulleen rikosta eikä poliiseja.

Mainokset
Kategoria(t): Erottaja, estetiikka, kirjoittaminen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Se murhaa joka osaa

  1. koskinen sanoo:

    Itse joskus määrittelin trillerin (vai siteerasinko jotakuta, en enää muista) kirjaksi, jossa päähenkilö juoksee askeleen verran tapahtumien vyöryn edellä. Jännitys syntyy siitä, että lukija pelkää päähenkilön jäävän tapahtumien jalkoihin.

    Et ole valinnut helppoa tietä, mutta eikös Erottaja ole tavallista leveämpi katu 😉

  2. Rikollinen palaa rikospaikalleen siinä missä pyromaanikin, eli JPK:han se oli toinen silloisista keskustelukumppaneistani Hämeenlinnan kirjastossa.

    Jätin tuossa yllä tietoisesti trillerin määrittelemättä, koska en ole osannut tehdä sitä. Sinun määritelmäsi ainakin antaa hyvän kuvan lajityypistä, koska siinä korostuvat tapahtumien paljous ja vauhti, ei pelkästään jännitys.

    Erottajasta vielä sen verran, että kutsun sitä finanssitrilleriksi. Tällä livistän karkuun ahdasta trilleriyttä; trillerimäinen romaani, joka sijoittuu finanssimaailmaan voisi olla genremääritelmä aukikirjoitettuna. Kerronta (muttei välttämättä juoni) on trillerimäistä, ja perheyhtäläisyyttä pitäisi löytyä eri tasoilla sanavalinnoista rakenneratkaisuihin (ks. alta Tyyli ja genre). Onko finanssitrilleri sitten trillerin poika vai serkku, sitä en tiedä, mutta samaa näköä niissä on.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s