Mitä juostessa ajattelee?

Kävin juoksemassa Seinäjoella järjestettävän Seinämaratonin, joka on Suomen vanhin yhtäjaksoisesti järjestetty maraton. Junalukemisenani oli Haruki Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (suomentanut Jyrki Kiiskinen, juoksevia kirjailijoita hänkin). Ennen kuin kisajännitys – sen vuoksihan kisoissa käydään, ei sen vuoksi, ettei kotiovelta alkaisi 42,2 kilometrin mittaista reittiä – katkaisi ajatuksen, luin siitä, mitä Murakami ajattelee juostessaan.

Siitä hän kirjoitti, koska asiasta kysytään häneltä usein. Ja mitä hän sitten miettii? ”Ei hajuakaan”, Murakami väittää mutta lieventää vähän.

Kysymys on esitetty minullekin muutamia kertoja. Yleensä se tulee muodossa: ”Suunnitteletko kirjoja juostessasi?”

Kyllä, suunnittelen. Tosin hyötysuhde ei ole järin hyvä. Aiemmin sain kaunokirjalliseen työhön liittyviä ideoita juostessa, mutta enää niin käy harvemmin. Sen sijaan saatan miettiä pari tuntia esteettisiä kysymyksiä ja muovata sitä kautta työn alla olevan teoksen hahmoa.

Kolumneja ja dialogisketsejä sen sijaan saan toisinaan kirjoitettua päässäni juoksulenkillä. Juoksen aamuisin, ja toisinaan otan lenkin tehtäväksi vaikkapa kolumnin hahmottelun, ja hahmottelu voi mennä aivan lausetasolle asti. Se tosin edellyttää, että tiedän ennen lenkille lähtöä aiheen ja kulman. Eikä aina onnistu. Monta kertaa olen palannut lenkiltä tyhjin päin.

Juostessa ajatukset pyörivät usein jonkin aamun aikana esiin nousseen tai muuten mielessä päällimmäisenä olevan asian ympärillä. Aamun aluksi tarkistan kännykällä työmeilit. Muutaman kerran jokin yksinkertainen sähköposti on jäänyt päällimmäiseksi mieleen, ja niinpä olen käyttänyt kolmevarttisen lenkin vastausmeilin formuloimiseen. En vain ole saanut ajatuksia irti meilistä, vaikka olisin vastannut siihen minuutissa. Silloin olisi kannattanut jättää sähköposti synkronoimatta.

Juokseminen ei missään nimessä ole minulle intensiivisen ajattelun aikaa. Enimmäkseen katselen luontoa, seurailen eläimiä, havainnoin ympäristöä. Mielessä käy erilaisia asioita. Siinä mielessä Murakamin tapaan voi sanoa, että minullakaan ei ole hajuakaan siitä, minkä parissa aivoni valtaosin askaroivat silloin, kun juoksen.

***

Mitä ajattelin tänään? Ensimmäisen 10,55 kilometrin kierroksen aikana varmaankin ajattelin keskeisesti sääriäni, jotka olivat muuttuneet yön aikana betoniksi. Ilmiö ei ole uusi. Luulen sen johtuvan hiilihydraattitankkauksesta. Sääriä kivisti poikkeuksellisen paljon, joka askel sattui. Välillä jo mietin, pitäisikö keskeyttää, mutta odotin, ja niin kuin ennenkin, kipu meni pois lihasten lämmettyä ja sokerin sulaessa.

Sen jälkeen seurailin kanssajuoksijoita, morjenstin pukuhuonetuttuja ja mietin, miten raportoisin juoksusta Facebookiin. Katselin kellosta kilometriaikoja, hahmottelin mahdollista loppuaikaa. Mietin sykkeitä. Laskeskelin kisan johtajan todennäköistä loppuaikaa. Kiristelin vauhtia, päivitin aikaestimaatteja.

Viimeisellä kierroksella ajatuksissa takoi yksi lause: ”Tämä on takaa-ajoa”. Olin saanut vihreää selkää kiinni. Laskin, että siinä meni kisan kakkospaikka. 36,5 kilometrin kohdalla tulimme vastakkain, hän vajaan kilometrin minua edellä. Katsoin kellosta, milloin hän oli liikennemerkin kohdalla, milloin minä. Laskin, kuinka paljon häntä nopeammin minun olisi juostava jäljellä olevat kilometrit, joita ei ollut paljon. Kiristin, kiristin, sain kiinni, ohitin ja juoksin maaliin niin kovaa kuin pystyin.

Siinä unohtui se oivallinen Facebook-päivityskin.

***

En kertonut tätä vain rehvastellakseni (vaikka se tietenkin on tärkeä ponnin) ja jakaakseni onnistumisen ilon Karon Kuvalehden sivuilla, vaan tässä tulee esiin toinen tärkeä asia juoksemisesta ja ajattelemisesta.

Juoksen useilla eri vauhdeilla. Rauhallisilla lenkeillä, joita on selvä enemmistö, pystyy ajattelemaan mukavasti ja joskus jopa tekemään töitä.

Sen sijaan vauhdikkaat lenkit (vauhtikestävyys) ovat oiva tapa irrottaa ajatukset kaikesta muusta. Silloin keskityn juoksemiseen, vauhdin ylläpitämiseen. Ehkä katson aikoja kellosta, asetan itselleni tavoitteita, yritän saavuttaa niitä. Se on kisailua aikaa ja omaa itseä vastaan. Se on juoksua, josta saa suurimman nautinnon, endorfiinit elimistöön.

Vaikka juoksemiselle näin perusteltuna saa kaksi hyötyperusteista funktiota – ajatustyön tekemisen ja ajatusten nollaamisen – en harrasta juoksua kummankaan niiden takia. Juoksen, koska pidän juoksemisesta.

***

Murakamilta vielä hyvä havainto juoksemisesta ja kirjallisuudesta, ja se liittyy kilpailuviettiin.

”Jostakin syystä minulle on melko yhdentekevää, voitanko jonkun vai häviänkö. –– Olen kiinnostuneempi siitä, saavutanko itselleni asettamani päämäärät. –– Samaa voi sanoa ammatistani. Romaanikirjailijan työssä häviämistä ja voittamista ei ole. –– Olennaista on, täyttääkö tekstisi ne vaatimukset, jotka olet asettanut itsellesi.”

Ajattelu on osuvaa, ja se on osuvaa myös siltä osin kuin se ei päde minuun. Murakami kertoo kirjassaan tavoitteista aikatavoitteina ja niiden saavuttamisesta (sen sijaan, että tarkoitus olisi päihittää joku).

En ole kertaakaan lähtenyt kisaan aikatavoitteen kanssa, ainakaan sellaisen, johon olisin suhtautunut vakavasti. Suoritukseen vaikuttavat ulkoiset olosuhteet (säätila, maasto jne.), oman kropan tila (esimerkiksi vaivat) ja mystinen päivän kunto. Tavoitteeni määrittyvät kisan aikana ja ne tarkentuvat kaiken aikaa.

Sama pätee kirjailijantyöhöni. Tavoitteet täsmentyvät matkan varrella, suunnitelmat muuttuvat. Tuon pylvään kohdalle alle 45.30:ssä. Iskevämpi dialogi tähän paikkaan. Tämä suora kahdessa minuutissa. Ajatuspuheeksi maailman avaava vyörytys.

Yksinkertaisesti pyrin sillä hetkellä parhaaseen mahdolliseen suoritukseen, joka on realistisesti saavutettavissa.

Mainokset
Kategoria(t): juoksu, kirjoittaminen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Mitä juostessa ajattelee?

  1. Puolimaratoniin jämähtänyt sanoo:

    Kova aika. Alle 4.30:n kilometrivauhtia. Siis: onnittelut.

    Puolikas menisi ehkä 1.25?

    Joo, olen tilastoihmisiä.

  2. Kiitos!
    Olen juossut puolikkaan vain kerran, viisi vuotta sitten Berliinissä, ensimmäisessä kisassani sitten ala-asteen sukkulaviestien. Silloin aikaa meni suunnilleen 1.35. Seinäjoella lauantaina jälkimmäinen puolikas meni (omalla ranneajanotolla) 1.29.31:een. Kyllä siitä vähän lähtisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s