Mihin kriitikkoja tarvitaan?

Kriitikkojen ammattikunta ei ole kriittinen. Sairaanhoitajat, palomiehet, opettajat ja jopa poliitikot tekevät yhteiskunnan kannalta kriittisempää työtä kuin taidearvostelijat.

Taiteilijat ovat tärkeämpiä kuin kriitikot: jos taiteilijoita ei olisi, ei olisi kriitikoitakaan. Tosin jos kriitikoita ei olisi, taiteilijat eivät tietäisi, mitä kaikkea he tekevätkään väärin, huonosti ja muutenkin vastoin ohjeita.

Vaikka kriitikot ovat ihmiskunnan kannalta mitättömiä, siitä huolimatta taiteesta on kirjoitettu arvoarvostelmia sisältävään sävyyn vuosituhansien ajan. Aristoteleen Runousoppi on tragedian kirjallisuuskritiikkiä, esitteleehän Aristoteles näkemyksiään siitä, millainen on hyvä näytelmä ja luettelee esimerkkejä aikansa kirjailijoiden teoksista.

Kritiikki on valistunutta, arvottavaa puhetta taiteesta. Ensimmäiseksi kritiikistä tulee mieleen sanomalehden kulttuuri- tai nykyisin usein viihdesivuille taitettu kaksipalstainen teksti, jossa sen kirjoittaja kertoo: tällainen kirja on ilmestynyt, tykkäsin (tai en tykännyt). Yhtä lailla kritiikissä voidaan kuitenkin Aristoteleen tapaan käsitellä jonkin genren tai tietyn teosjoukon esteettisiä tyylipiirteitä. Jos tarkastelija pitää jotain taiteilijan käyttämää ratkaisua toista parempana, kyse on kritiikistä, vaikka puhe eli kirjoitus olisi näennäisesti kirjallisuudentutkimusta tai vaikka kollegoiden keskinäistä keskustelua.

Tästä alkaa hahmottua kirjallisuuskritiikin funktio taideinstituution kannalta. Kritiikki ohjaa taideilmaisua. Kritiikki on taidekäsityksissä tapahtuvien muutosten katalysaattori ja sparrausvastus.

Luovan taiteen kehitys on etenemistä esteettisistä ihanteista toisiin. Käsitysten dialektiikassa kritiikki edistää, jarruttaa ja tsemppaa.

Toi on niin saarikoskee, ei ihminen jaksa.

Olipas komee, lisää tätä!

Tällä hetkellä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa kuumin aihe on niin sanottu uusi runous, ja sen kohdalla käydään myös ankarimmat kriittiset väännöt. Juuri tällaisissa tilanteissa, mahdollisissa paradigman muutoskohdissa, on kritiikin ja kriittisen keskustelun iskupaikka. Tosin niin sanotun uuden runouden osalta keskustelu tuntuu poteroituneen – olet joko meidän puolellamme tai meitä vastaan – ja hedelmällistä näkökulmarajoja ylittävää keskustelua tapaa harmillisen harvoin.

***

Kirjallisuuskritiikki on tyypillisimmillään toimimista yksittäisen arvosteltavan teoksen laatuleimasimena. Tai markkinoinnin tukena. Euroilla arvioituna kritiikki on huomion nostamista arvostelun kohteena olevasta kirjasta, ilmaista palstatilaa, ja mikä parasta, palstatila on vielä journalistista ja siten uskottavampaa kuin maksettu mainos.

Siksi kriitikot ovatkin ilman muuta enemmän kirjallisuuden sisäänheittäjiä kuin portinvartijoita. Siitä nousee toinen vastaus otsikon kysymykseen. Kriitikkoja tarvitaan kertomaan lukijoille tutustumisen arvoisista taideteoksista. Kriitikko on lukijan esilukija ja vinkkaaja.

Pienessä määrin kriitikot ohjaavat lukijoita mielestään hyvän taiteen pariin ja opastavat pois huonosta. Tavoite ei ole olennainen, eikä se ole kritiikin keskeinen funktio.

Eivätkä kriitikot siinä onnistu. Kohtuuttoman paljon palstamillimetrejä on käytetty viihteen, myös hyvän viihteen, haukkumiseen. Siitä huolimatta lukijat osaavat tehdä omat lukuvalintansa. Se on järkevää jo siitä syystä, että lukijat käyttävät kirjallisuutta (tai jotain muuta taiteenlajia) eri tarkoituksiin.

Itse asiassa kaupallisesti kiinnostavin onkin ylistysten ja murskakritiikkien yhdistelmä. Se osoittaa, että kirja ärsyttää esiin näkemyksiä, ehkä tunteitakin. Jos kirja nousee siihen asemaan, että jokaisella pitää olla siitä mielipide, kirjasta tulee kaupallinen menestys.

***

Kritiikki sisältää arvoarvostelman. Se on kriitikon näkemys, mutta se ei ole kenen tahansa lukijan näkemys. Kriitikko on kirjallisuuden ammattilainen, joka pyrkii tarkastelemaan teosta kohtuullisen objektiivisesti, irrallaan omista mieltymyksistään.

Saatan kirjoittaa positiivisen arvion kirjasta, jota en olisi lukenut loppuun, jollen olisi luvannut arvioida sitä. Ehken pidä teoksen aiheesta, tyylistä, kerrontatavasta. Ehkä alituiseen toistuva kirjoitusvirhe tekee teoksesta sietämättömän luettavan. Kaikesta huolimatta saatan nähdä, että kirja on hyvä ja ansaitsee siksi arvonantoni.

Arvostellessani kirjaa pyrin suhteuttamaan näkemystäni kirjailijan onnistumisesta siihen, minkä kuvittelen olleen kirjailijan tavoite, kun hän on kirjoittanut kirjaa. Toisille teoksille sallii asioita, jotka olisivat toisissa teoksissa tyylirikkoja.

Kirjailijan intention täydellinen aavistaminen on tietenkin mahdotonta, mutta silti kriitikon kannattaa pyrkiä ymmärtämään. Siinä on kritiikin ja alakoulun kirjaesittelyn ero. Alakoululaisarvostelija kirjoittaa subjektiivisen näkemyksen, kriitikko pyrkii ylittämään omien mieltymystensä rajan. Siksi kirja-arvosteluun ei sovi vanha uutistoimittajan ohje: ajattele, mitä kertoisit kaverillesi, jonka näet kadulla, ja kirjoita se.

Omia mieltymyksiä ei saa suodatettua täysin pois. Se ei ole haitta vaan onni. Kriitikko on esteettinen toimija, jolla on maku ja näkemys. Ilman niitä kriitikko voisi lopettaa työnsä. Eikä hän olisi aloittanutkaan.

(Kirjoitin tämän artikkelin itselleni muistiinpanoiksi kirjallisuuskritiikkiä käsittelevää verkkoluentoa varten.)

Mainokset
Kategoria(t): kritiikki. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

7 vastausta artikkeliin: Mihin kriitikkoja tarvitaan?

  1. Hei Karo,
    kirjoitat, että: ”Arvostellessani kirjaa pyrin suhteuttamaan näkemystäni kirjailijan onnistumisesta siihen, minkä kuvittelen olleen kirjailijan tavoite, kun hän on kirjoittanut kirjaa.” Tänään HS:ssa ilmestynyt kirja-arvostelu toteuttaa ymmärtääkseni juuri tätä lähtökohtaa:

    http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Autonomia+on+yliopiston+kivijalka/HS20110630SI1KU02ia2

    Minusta kriitikko Pekka Walhstedt valottaa Ilkka Niiniluodon yliopistopoliittista ajattelua varsin ymmärtäväiseen sävyyn, eikä onnistu kyseenalaistamaan sitä vähääkään (ja tuskin edes yrittää). Kun kyse on merkittävän yliopistopoliittisen vaikuttajan ja tunnetun ajattelijan, sanalla sanoen omaa asemaansa edistävän vallanpitäjän, kirjasta, eikö arvostelijalta olisi lupa odottaa tiukempaa otetta? Vai edustaako tällainen teksti onnistunutta kritiikkiä?

    Minusta tämä pikemminkin osoittaa sen, että kritiikki ei voi arvioida kenenkään onnistumista tämän itse asettamilla kriteereillä. Tältä arvopohjalta syntyy juuri sellaisia tekstejä, jotka myöntyvät kaikkeen, mitä ylhäältäpäin sanellaan.

  2. Hei Maaria!

    WordPress oli jostain syystä siirtänyt viestisi roskapostikansioon, josta kävin nostamassa sen esiin luettuani sen olemassaolosta Luutiista. Kiitos!

    Keskityin postauksessani sitä erikseen eksplikoimatta kaunokirjallisuuteen, jota arvostellessani yritän ymmärtää teosta ja suhteuttaa sitä kirjailijan (kuviteltua) intentiota vastaan. Pyrin olemaan kirjaa lukiessani empaattinen lukija. Se ei tietenkään estä myös muiden lukutapojen käyttämistä.

    Tieto- ja mielipidekirjallisuuden kritiikki on luonteeltaan toisenlaista kuin kaunokirjallisuusarvostelut. Osa tietokirja-arvioista tyytyy esittämään lyhyen parafraasiin ”arvosteltavasta” teoksesta, osa kyseenalaistaa kirjoittajan näkemykset. Tieto- ja mielipidekirjallisuuden arvosteluissa ei juuri käsitellä esteettisiä kysymyksiä (ellei sitten arvostelun kohteena ole estetiikkaa käsittelevä teos).

    Lisään vielä, että postaukseni on muistiinpanosutaisu luentoa varten, ja luennolla tarkoituksenani oli kuvata tuleville kulttuurityöläisille kirjallisuuskritiikkiä. Käsittelyni on ennemmin deskriptiivinen kuin preskriptiivinen.

  3. Valitsin ei-kaunokirjallisen esimerkin tahallani. Minusta tieto- ja kaunokirjallisuus taas eivät itsestäänselvästi ole eri lokeroissa kritiikin kannalta – on totta, että eri kirjallisuudenlajit kaipaavat eri otetta kritiikkiin mutta useinkin arvottamisessa on kyse ihan samoista perusasioista. Myös kaunokirjan kohdalla, etenkin kun kyse on vaikka kootuista runoista tai klassikkokäännöksestä, ote voi olla täysin esittelevä. Niiniluodon kirja sisältää retoriikan voimannäytteitä. Tietysti puhe on lajina pitkälti unohdettu, mutta sen suhteen esimerkiksi komposition lait suhteessa sanottuun voivat tulla aivan hyvin arvotetuiksi. Meillä esseistiikka taas mielletään usein nim.om kaunokirjallisuutena, eikä nk. mielipidekirjallisuutena, joka on minulle kyllä täysin uusi genre. Mutta kriitikon valitsema polku on minusta tässä täsmälleen kuvaamasi kaltainen, eikä näytä tietenkään yhtä ilmeisen ongelmalliselta kaunokirjallisuuden suhteen – mutta nähdäkseni voi silti hyvin olla.

    Minäkin pyrin olemaan, tai siis olen pyrkimättänikin, kirjaa lukiessani empaattinen. En usko, että niitä oikein muulla tavalla pystyy lukemaan, koska (toisen ihmisen) teksti vaatii luottamusta, jos sitä meinaa ylipäänsä tajuta yhtään. Kritiikin kirjoittaminen on sen sijaan ihan toinen ooppera.

    Mitä taas tulee pres- ja deskriptiiviseen, salaperäinen runokorjaaja yks Kake hahmotteli eroa Luutiin kommenteissa erinomaisesti: ”Luulen, että jokainen on aina jollain tapaa normatiivinen, ja se oikeastaan tekee puheenvuoroista merkittäviä.”

    Eli kuvaaminen ja saneleminen sekoittuvat aina, näin uskoisin, jokaisen kritiikkipuheenvuoroissa. Niissä on vahva varteenotettavuuden riski.

  4. yks Kake sanoo:

    Intentioista, tavoitteista.

    Lienee selvää, että intentioiden ymmärtäminen voi avata teosta, mutta kriitikolla ei ole mitään syytä tyytyä siihen.

    Vai miten pitäisi arvioida kaunokirjallista teosta, jonka kirjoittaja on teoksellaan pyrkinyt leimaamaan ihmisiä tai ihmisryhmää tyhmäksi, laiskaksi, rikolliseksi tms. (esimerkkejä voi tietenkin keksiä lisää)?

    Jos arvioimme teoksen onnistumista intentioiden tai tavoitteiden kannalta, niin silloin kyseinen on sitä onnistuneempi mitä pahemmin se leimaa ihmisiä.

    Kriitikolle pitää jäädä tilaa arvioida myös kirjailijan tavoitteita.

  5. Mökkeilyä, siksi valitettavan hidas ja lyhyt vastaus hyviin kommentteihin.

    Täytyy myöntää, että tarkoitin ennemmin (ja selvemmin) taiteilijan esteettisiä tavoitteita. Joka tapauksessa pyrin yleensä kirjoittamaan taidearvioita, en taiteilija-arvioita. Muilta en tietenkään kiellä taiteilijoiden ja heidän poliittisten, yhteiskunnallisten jne. näkemystensä (tavoitteidensa) arviointia, mutta minun kritiikeissäni, siis niissä teksteissä, joita nimitän kritiikeiksi, se ei ole keskeistä.

  6. yks Kake sanoo:

    Intentioiden arvioiminen taitaa aina olla jollakin tapaa taitelijan arvioimista, mutta teoksen poliittinen arviointi ei tarkoita välttämättä kirjailijan poliittisten näkemysten arviointia. Teoksilla on intentioista riippumatonkin merkitysulottuvuus.

    Mutta jos unohdetaan se, ettei teoksen merkitykset palaudu jäännöksettä tekijän intentioihin, päämääriin tai pyrkimyksiin.

    Esimerkkini oli poliittinen, mutta voimme ihan hyvin puhua esteettisistäkin asioista. Onko esim. jonkin tietyn konvention toistaminen mielekästä – tai tekeekö sen mielekkääksi se seikka, että kirjoittaja pyrkii toistamaan sitä? Voiko taiteliijan pyrkymis uudistaa, uudistaa ja uudistaa muuttua merkityksettömäksi maneeriksi? Onko shokkivaikutuksen tavoittelu tavoittelemisen arvoista? jne. Nämä ovat mielestäni ihan legiteemejä kysymyksiä kriitikon punnittavaksi.

    (Kunhan kirjoitan huomioita mahdollisuuksista, joita pidän harkitsemisen arvoisena. En väitä, että näihin olisi aina tartuttava. Hyvä vaan, jos kirjoitetaan erilaisia kritiikkejä)

  7. Paluuviite: Kirjoita hyvä kritiikki – Ihosen kolmentoista kriteerin tarkistus : Luutii

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s