Kuivan ruohon halki

Tätä kirjoittaessani istun Madridista Barcelonaan kiitävässä junassa. Ikkunoista näkyy kuivaa ruohoa, paikoin kituvia puita. Mielikuvat Espanjan keskiosien maisemista tuntuvat pitävän paikkansa.

Kun julkaisen tämän virtuaalisen matkapäiväkirjani, olen jossain muualla. Siemensin valmistamassa kiitojunassa kun ei ole nettiyhteyttä. Kehun VR:ää mielelläni, kun siihen on aihetta: wlan-yhteydet ovat mainio palvelu. Toisinaan ne toimivat paremmin, toisinaan huonommin, mutta yleensä Helsingin ja Tampereen välillä pääsee nettiin Junaverkon välityksellä.

Wlanin sijaan Espanjan rautatieyhtiö Renfe tarjoaa matkalaisilleen ilmaiset kuulokkeet, jotka voi kytkeä lentokonemaisesti käsinojassa olevaan radioon. Ymmärrän syyn. Vaikka istun vain kahdeksan hengen vaunuosastossa, meteliä piisaa. Kaikki paikat on myyty siitä huolimatta, että tiketti maksaa näköjään yli yhdeksänkymmentä euroa. Kalliimmallakin olisi päässyt: ilman Zaragozan välipysähdystä kaupunkien välinen lippu maksaa kaksikymmentä euroa enemmän.

***

Päivän aikana sain selittää neljässä kuudesta haastattelusta, miksi Suomi ja Hollanti ovat niin hankalia maita eurokriisin ratkaisemisessa. Kun päälle lisää eiliset kaksi kertaa, se on kysymys, joka on esitetty minulle tällä matkalla yhtä usein kuin ”Did you see the final?

Vastauksissa olen etsinyt variaatiota ja usein lähtenyt Suomen omista kokemuksista 1990-luvulla. Persu-ilmiö on selitetty. Vertauksia on etsitty jalkapallosta. Eurobondit tyrmätty toistaiseksi. Kyselin hädissäni apua Facebook-kavereiltani ja Twitteristä, jotta olisin saanut variaatiota vastauksiini.

Onneksi en saa tolkkua mahdollisista artikkeleista.

Olisin voinut valita räväkän linjan, esiintyä äärimmäisenä eurokriitikkona ja vaikkapa haukkua Paul Krugmanin maanrakoon. Krugman on Espanjassa suosittu euroelvytyskirjoitustensa vuoksi, ja vastikään hän selitti, miksi Espanja on syytön tilanteeseensa. Selityskin selvisi: Krugman oli eilen Madridissa markkinoimassa kirjansa espanjankielistä käännöstä.

Markkinoinnillisesta näkökulmasta olisi ehkä pitänyt olla aggressiivisempi – otsikot olisivat voineet olla isompia. Toisaalta ehkäpä joku toimittaja erehtyy kirjoittamaan kirjastani eikä politiikasta, kun eurokriisistä ei saa mitään kiinnostavaa.

***

Päivän kohokohta oli El Tiempo -viikkolehden haastattelu, joka tehtiin kahdestaan, ilman tulkkia. Toimittaja kyseli paitsi Calle Erottajasta ja taloustilanteesta myös näkemyksiäni journalismin tulevaisuudesta. Onneksi en sanonut sitä, mitä ajattelin: onhan Espanjassa toimittajilla aivan käsittämättömän hyvät olot, kun El Paísin toimittaja ennättää lukea lähes 600-sivuisen romaanin ja perehtyä Suomen taloushistoriaan. Lounaalla nimittäin kuulin, että El País antaa lähtöpassit suunnilleen joka toiselle toimittajalleen.

Lounaalla selvisi myös vierailuni ajankohdan syy. Heinäkuun alku on Madridin kirjamessujen ja espanjalaisen lomasesongin välissä. Ennen messuja ja niiden aikana maassa on paljon kirjallisia kuuluisuuksia, joten kukaan ei olisi kiinnostunut kaltaisestani nobodystä. Toisaalta lomasesongin aikana espanjalaiset eivät osta kirjoja. Lukevat kyllä, niitä kirjoja, jotka ovat ostaneet ennen lomaansa. Niinpä tässä on uuden tekijän lanseeraukselle sopiva aikaikkuna.

***

Päivän koomisin haastattelu oli johonkin liikkuvan kuvan mediaan (en tiedä, minne minua milloinkin haastateltiin, sillä aikataulut muuttuivat kaiken aikaa, eivätkä toimittajat useinkaan sanoneet, missä lehdessä he työskentelevät; El Tiempon toimittaja toi lehden mukanaan ja näytti, mihin formaattikoloseen hän ahtaa haastattelunsa, jotta älysin pitää vastaukset lyhyinä).

Liikkuvan kuvan media oli liikkeellä kahden nuoren naisen voimin. Toinen käytti taskukokoista videokameraa, toinen pörröpäistä mikrofonia. Tai olisi käyttänyt, jos se olisi toiminut.

I must ask you to speak very loud”, nainen pyysi, sillä äänitys tehtiin kameran sisäänrakennetulla mikrofonilla.

Se ei kuitenkaan ollut haastattelun koomisin puoli. Eikä se ollut sekään, että haastattelija esitti kysymykset espanjaksi, tulkki käänsi ne englanniksi, minä kailotin vastaukseni englanniksi ja tulkki kuiskasi käännökseni edelleen espanjaksi.

Käytännöllinen ongelma oli katseen kohdistus. Katselin mielelläni haastattelijaani hänen esittäessään kysymyksiään ja huutaessani eurokriisitotuuksia hotellin aulassa musiikin ja keskustelevien miesten riemun yli. Mutta ketä olisi pitänyt katsoa silloin, kun tulkki käänsi vastauksiani? Tulkkia? Kameraa? Riskien hajauttajana katselin paitsi tulkkia, kameraa, haastattelijaani myös ikkunasta ulos Gran Vía -kadun iltapäiväliikenteeseen. Tulos on epäilemättä katastrofaalinen, jos kaikki materiaali pannaan ulos.

Siihen liittyy tuo ”jos”. Kysyin kuvaajalta haastattelun lopuksi, saiko mikrofoni kaapattua riittävästi ääntämme.

Hope so.

Mainokset
Kategoria(t): Erottaja. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s