Kolmikulman julkkarit & kritiikistä

Kustantajat eivät järjestä kirjojen julkistustilaisuuksia tai lehdistötilaisuuksia kuin hyvin harvoille teoksille. Yleensä ne ovat ajankohtaisia tietokirjoja ja keskustelua herättävää historiaa. Kaunokirjailijoista vain Leena Lehtolaisella taitaa olla säännölliset kirjanjulkistuspressit elokuun alussa Tampereen Tapahtumien yön päivänä.

Ainakin pääkaupunkiseudulla kirjailijat ovat viime vuosina alkaneet järjestää julkkareita kaveripiirille – tälläkin hetkellä taitaa olla käynnissä yhdet. En ole ollut tuollaisissa tapahtumissa, vaikka kutsuja on tullut paljon. En ole jättänyt osallistumatta ylimielisyyttäni vaan siksi, että Helsinki on vähän hankalassa paikassa.

Entäpä jos järjestäisi Kolmikulmasta yleisölle avoimen kirjanjulkistustilaisuuden? Tätä ehdottivat minulle Tampereen TIETOkirjakaupan Ilona Angervuo (joka on ottanut tämän postauksen kuvan) ja Minna Hyytiäinen, ja ideahan oli mahtava. Kerran aiemmin kirjalleni on järjestetty julkistuslehdistötilaisuus. Silloin paikalla olivat Kirjakauppa-lehti ja MoonTV, mutta valitettavasti ei kaikkia medioita siitä välistä.

Kolmikulman julkistustilaisuus oli mainio yhdistelmä kirjakauppavierailua, julkistushumua ja pressitilaisuutta. Tarjolla oli kahvia ja keksejä (”meidän” ja ”ihmisten”), paikalla tamperelaisia kirjallisuudenystäviä, muutama toimittaja sekä kirjailijakuntaa edustamassa Juha-Pekka Koskinen. Myös toisen asteen kirjakauppias Hannu Peltonen oli tullut seuraamaan ensimmäisen asteen kirjakaupan tilaisuutta.

Seppo Roth veti journalistisen haastattelun, jossa taidettiin lähteä savolaisuudesta ja päätyä hyperinflaatioon. Sillä välillä ennätettiin ratkaista eurokriisi ja puhua Vesa Puttosen Kreikan-bondeista.

Kolmikulman yhteydessä bondit eivät muuten viittaa bondageen, vaikka Kolmikulman painoasu on sidottu.

***

Kirjakritiikistäkin puhuttiin muutama sana.

Kolmikulman lehdistöembargo oli tänä aamuna kuudelta, ja kaksi sanomalehteä julkaisikin arvostelun heti ilmestymispäivänä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun minun kirjani kohdalla tapahtui näin.

Helsingin Sanomien Juhana Rossi ja Satakunnan Kansan Jari O. Hiltunen olivat lukeneet kirjaa kohtuullisen eri tavoin. Rossi kertoo, että ”Hämäläinen käyttää paljon tilaa lukijaa turhauttaviin kvasifilosofisiin sisäisiin monologeihin”, ”tarina ei kiehdo tavalla, joka saisi lukijan unohtamaan epäilyksensä ja heittäytymään siihen mukaan” ja ”pikkutarkka ja tarinan kannalta toisarvoinen paikkojen ja asioiden dokumentointi puuduttaa”.

Hiltusen mukaan ”Hämäläisen nerokas kertojanote tuo hienosti esille talousmaailman pelisääntöjä, pelureita ja poliitikkoparkoja kurkkuaan myöten kapitalismin hetteiköissä”. Hiltunen katsoo tarinan taakse: ”Hämäläisen taloustrillerien takaa erottuu tendenssi havainnollistaa poliittisen typeryyden mahdollistamaa suuren luokan rahapeliä”.

Kukaan muu kuin minä ei muista, että kumpikin kriitikko arvioi myös Erottajan. Kiinnostuneet löytävät arvostelut netistä.

***

Kahdeksantoista vuotta kirjallisuusarvosteluja kirjoittaneena en ole järin herkkänahkainen enkä toisaalta hypi kattoon kehuja saatuani. Tiedän omasta kokemuksesta, millaiset seikat voivat vaikuttaa siihen, mitä kritiikkiin päätyy.

Kirja-alalle vakiintuneisiin käytössääntöihin kuuluu, että kirjailija ei kommentoi kritiikkejä tai käy tappelemaan niitä vastaan. Syykin on ilmeinen: itsensähän siinä vain tekee naurunalaiseksi.

Kannatan kriitikon autonomiaa: kriitikko on vastuussa lukijoilleen. Autonomia langettaa arvioitsijalle vastuun: hänen on tehtävä sellaisia valintoja, joiden takana hän voi seistä pystypäin. Olen itse tullut varovaiseksi. Se on tehnyt kritiikeistäni varmasti vähemmän kiinnostavia. Kohtuullisuus on tylsää, kohtuuttomuus energistä.

Murskakritiikit ovat kritiikkiviihdettä parhaimmillaan. Monet kriitikot ovat taitavia sanankäyttäjiä, ja kun he esteettisen raivonsa vallassa antavat kielikuvien lentää ja metaforien kasvaa, tulos on ärtymystaidetta parhaimmillaan, kitkerämpää kuin Carl-Johan Vallgrenin Herra Bachmannin esite tai eräiden verkkokirjoittajien purkaukset.

Teilaukset ovat kohtuuttomia, eikä niiltä kukaan odotakaan oikeudenmukaisuutta. Ne ovat kriitikon taidetta. Virastokritiikkityylilaji on toisenlainen. Journalistinen perusasiaproosa synnyttää objektiivisuuden illuusion.

***

Olen editoinut tuhatkunta kirja-arvostelua. Kerran kysyin kriitikolta: ”Eikö kirjassa todellakaan ollut yhtään mitään hyvää?”

”Oli, mutta ei mahtunut juttuun.”

Mainokset
Kategoria(t): Kolmikulma, kritiikki. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s