Cosmopolista popcorninpureskelijoille

Kävin katsomassa David Cronebergin Cosmopolis-elokuvan, joka perustuu Don DeLillon kymmenisen vuotta sitten ilmestyneeseen samannimiseen romaaniin (vieressä romaanin pokkariversion elokuvakansi). Elokuva on uskollinen DeLillon romaanin hengelle. Siitä ei ole tehty liian ”elokuvallista” kuten romaanikaan ei ole ”romaanillinen”.

DeLillon hapeton kerronta muuttuu valkokankaalla parhaimmillaan erinomaiseksi dialogiksi. Elokuva pakottaa pitämään taukoja sielläkin, missä lukiessa ei pitäisi; elokuva hallitsee katsojan aikaa, kun lukija hallitsee kirjan aikaa, joskus vahingokseen.

***

Olen ilahtunut siitä, että Aamulehden Markus Määttänen vertasi Kolmikulmaa Cronenbergin elokuvaan. Oletan, että yhtäläisyyksiä löytyy paitsi henkilögalleriasta myös teemoista ja ehkä hieman dialogistakin, mutta käsittelytavat ovat monelta osin varsin erilaisia. Eikä vertaaminen tarkoita samalle viivalle asettamista. Olisi aika suuruudenhullua  kuvitellakaan moista.

Myönnän lueskelleeni Cosmopolista uudelleen Kolmikulmaa kirjoittaessani, ja kirjallisena nyökkäyksenä DeLillon suuntaan sijoitin tekstiin lyhyen katkelman, jossa kaksi henkilöä keskustelee Cosmopoliksesta. (Toinen keskustelijoista kirjoittaa romaanin päähenkilön nimen Eric Parkeriksi, vaikka Cosmopoliksen 28-vuotiaan pankkiirin sukunimi on Packer – odotan, milloin ensimmäinen kriitikko huomaa tämän ja hihkaisee löytäneensä romaanista ”virheen”.)

En ole elokuvakriitikko, joten pystyn huoletta heittämään, että elokuvasta olisi voinut jättää viimeiset puoli tuntia pois, jolloin se olisi ollut parempi. Se tarkoittaa, että olisin pitänyt elokuvasta enemmän, jos lopun aseenpyörittelykohtaukset olisi unohdettu ja loppu olisi leikattu toisin.

Jos ne olisi jättänyt pois, kyseessä olisi ollut eri elokuva, ei ”parempi” tai ”huonompi” Cronenbergin Cosmopolis.

Neljä tähteä: ****

***

Google-haulla löysin netistä muutamia suomalaisten tiedotusvälineiden Cosmopolis-arvioita. Ne ovat aina vähintään hintansa väärttejä.

Erään median toimittaja (”kriitikko”) oli poistunut elokuvateatterista kolmen vartin jälkeen.

”Älykkökatsojat pääsevät kyllä riemuitsemaan päästessään analysoimaan kyynisen filosofista limusiinidialogia, mutta tavan popkorninpureskelija hyytynee elokuvan alkumetreillä”, hän kirjoittaa.

Hän kirjoittaa ihan hauskasti. Hän tekee kritiikkinä tarjotusta tekstistä itseilmaisua.

Toinen arvostelija arvioi Cosmopolista:

”Vaikka kuvaisi tyhjää ja pinnallista maailmaa, taideteos ei itse saisi olla sellainen. Cronenbergin Cosmopolis kuitenkin kallistuu tyhjänpäiväisen, jopa pitkästyttävän puoleen. Sen henkilöhahmot ovat etäännytettyjä aikamme kuvia, siis Symboleita, ja he puhuvat äärimmäisen keinotekoista kieltä. Jokainen teko, ele ja lause on koodi täynnä viittauksia, ja mikäs siinä. Mutta kun henki puuttuu.”

Kriitikko kuvaa minusta oikein hyvin DeLillon estetiikkaa ja Cronenbergin elokuvaa. Kuvailu on kuitenkin selvästi negatiivista. Olen yhtä mieltä virkkeiden sisällöstä, eri mieltä siitä, kuinka asiat arvotan.

Niin siitä huolimatta, että en erityisemmin pidä Don Delillon tavasta kirjoittaa. Kaipaisin enemmän hengitystilaa, mutta en hetkeäkään epäile, etteikö DeLillo olisi puristanut romaaneihinsa tyhjiöitä tarkoituksellisesti, luomaan efektiä.

Toiseksi olen hieman eri mieltä jälkimmäisen arvostelijan ensimmäisestä väitteestä. ”Hieman” tarkoittaa sitä, että virkkeen voisi mielestäni kirjoittaa paremmin näin: ”Tyhjää ja pinnallista maailmaa kuvaava taideteos voi itsekin olla tyhjä ja pinnallinen.”

Enkä taaskaan tarkoita, että sen pitäisi olla tai että tyhjä ja pinnallinen taideteos olisi parempi kuin täysi ja pinnaton. Se voi olla, eikä se ole välttämättä huono. Taiteen ei minusta pidä etsiä aina odotetuimpia, tavanomaisimpia ratkaisuja.

***

Olen liian parkkiintunut huolestuakseni kritiikistä, joka olettaa kriitikon oman viihtymisen kaiken ylittäväksi universaaliksi laatumittariksi. Eikä siitä kannatakaan olla huolissaan, koska yhä suurempi osa taidekirjoittelua tuntuu perustuvan tuolle oletukselle.

Enkä tarkoita tässä kirjablogeja, päinvastoin, sillä niiden vahvuus on juuri siinä, että bloggarit pohjaavat keskeisesti omaan mieltymykseen ja lukukokemukseen. Oma luku- tai katselukokemus on erinomainen mittari, koska se on aito. Se on olennaisesti erilainen kuin objektiivisuuden hämystä asteleva kritiikki.

Aina elokuva ei ole juuri se elokuva, minkä katsoja olisi sillä hetkellä halunnut katsoa tai kirja se, jonka lukija olisi halunnut lukea. Ensin siteeraamani Cronenberg-kriitikko muistuttaa tästä tekstissään, joka on saanut innoituksen hänen kesken jääneestä elokuvakokemuksestaan.

”Olisi pitänyt olla vähintään seitinohuissa päiväkänneissä – tai ei ainakaan klo 5:30 herännyt – kun meni katsomaan David Cronenbergin uutta Cosmopolis-elokuvaa.”

Kirjallisuuskritiikeissä en ole vielä tavannut vastaavia käytännön ohjeita (”jos olet herännyt kello 5.30 ja olet menossa katsomaan Cosmopolista, ota vähintään seitinohuet päiväkännit”). Mikäs siinä, niin kuin toinen kriitikko kirjoittaa. Eipä ainakaan tule objektiivisuuden harhaa. Ehkä pientä sääliä Cronenbergiä kohtaan, jonka työstä noin vain kirjoitellaan ihan mitä tahansa.

Kulttuuria käyttävänä olen iloinen siitä, että on muunkinlaisia elokuvia (ja muunkinlaisia kirjoja) kuin niitä, jotka on tarkoitettu ”tavan popkorninpureskelijoille” ja varhain aamulla herätetyille, päiväkännistä osattomaksi jääneille arvostelijoille.

Mainokset
Kategoria(t): estetiikka, Kolmikulma, kritiikki. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s