Vuoden huonoin

Vanki

Vuoden 2012 aikana kokonaan lukemistani kirjoista selvästi huonoin oli Jussi Adler-Olsenin Vanki (Kvinden i buret). Olin kiinnittänyt kirjailijaan huomiota, sillä hänen romaaninsa ovat olleet erittäin suosittuja Saksassa ja olin ihmetellyt, miksi niitä ei ole suomennettu. Itse asiassa oli suomennettu, mutta Book Studion julkaisemat kaksi aiempaa suomennosta olivat menneet minulta ohi.

Niinpä Osasto Q:sta kertovan sarjan aloittava Vanki oli ensimmäinen tutustumiseni tanskalaiskirjailijaan.

Se oli myös viimeinen. Adler-Olsenin kirjalliset ideaalit ovat niin kaukana omastani, että hän ei yksinkertaisesti voi kirjoittaa sellaista teosta, josta innostuisin. Vaikka hän kehittyisi kirjailijana ja pääsisi yli yksinkertaisimmista tekstin pintatasolla tökkivistä laatuongelmistaan ja vaikka joku opastaisi häntä henkilökuvauksessa ja pyyhkisi tekstistä pöljyydet, tulos ei olisi sellainen, että haluaisin käyttää aikaani siihen.

***

Vangin ja epäilemättä koko sarjan päähenkilö Carl Mørck on napattu niin kutsutun pohjoismaisen rikoskirjallisuuden kliseegalleriasta. Hän on luonteeltaan hankala tapaus, joka on kuitenkin rikostutkijana ihan pätevä. Romaanihenkilönä Mørck on häiritsevän epäuskottava Kurt Wallanderiin verrattuna ja huomattavan haalea valokopio Harry Holesta.

Mørckissä kiinnostavinta on hänen vastenmielisyytensä. Tämän Adler-Olsen näyttää toistuvasti sillä, kuinka poliisi halveksii terävää apulaistaan. Se on kuin romaanin (romaanisarjan?) sisälle rakennettu sketsikimara – vähän niin kuin Pulttiboisin katsoja osaa odottaa, että jossain vaiheessa kyllä saadaan ruutuun Aake Kalliala ja Pirkka-Pekka Petelius matkimassa Johannes ja Kyllikki Virolaista.

Päähenkilön vastenmielisyys ei kuitenkaan kanna romaania, joka on rakennettu köyhälle jännitykselle. Kello käy, ja se käy kahta aikaa. Rakenneratkaisu on toimiva, mutta toteutus kammottava.

Vanhoissa James Bond -elokuvissa mielipuoliset rikolliset ovat kehittäneet erilaisia kidutusmenetelmiä, joilla he tappaisivat salaisen agentin hitaasti ja tuskallisesti sen sijaan että yksinkertaisesti poksauttaisivat tehokkaasti tuplanollan aivot seinälle ja jatkaisivat kohti seuraavia rikollisia. Ne ovat koomisia. Kun sama siirretään muilta osin realistisen nykyaikaisen rikosromaanin sivuille ja sillä yritetään aikaansaada jännitystä, epäonnistuminen on taattu.

Luin Vangin loppuun. En siksi, että en osaisi jättää kirjoja kesken vaan siksi, että olin luvannut kirjoittaa siitä arvostelun. Toiseksi siksi, että minua kiinnosti katsoa, paranisiko romaani loppua kohden. Ei parantunut vaan muuttui katastrofiksi, niin huonoksi kirjaksi, että sen lukeminen teki hyvää.

Kirja herätti vahvoja tuntemuksia, koska näin sen blogimerkinnän arvoiseksi reilut puoli vuotta kirjan lukemisen jälkeen. Ei siis lainkaan turha lukukokemus.

Mainokset
Kategoria(t): estetiikka, lukeminen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s