Pakko lukea

Kriitikkona paatuneelle lukijalle käy harvoin niin, että eteen tulee kirja, joka vaatii tulla luetuksi ohi kaiken kesken olevan. Tunne on kiihottava, vähän niin kuin teininä, kun odottaa malttamattomana iltaa, että pääsisi kirjan pariin. Sitä ennen uskaltaa varovaisesti hiplailla kantta, selailla kirjaa sieltä täältä ja salaa töiden lomassa antautua ensimmäisen luvun vietäväksi.

Perjantaina posti toi minulle pyytämättä ja yllätyksenä kirjan, joka aiheutti tuollaisen tunteen ja toiminnan. Miksi kävi niin, että vedettyäni kirjan ruskean pahvin sisältä se jäi käteen pidemmäksi aikaa kuin kirjat yleensä? Miksi se synnytti lukemisen kiihkon?

Sen täytyi lähteä kirjasta fyysisenä esineenä. Kansikuva ja koko kansigrafiikka antoi lupauksen, joka yhdistyi hyvin mielikuvaani, joka minulla oli kirjailijasta hänen aiemmin suomennetun kirjansa perusteella: luvassa on jotain muuta. Olen kohtuuttoman kiinnostunut kirjoista, jotka potkivat sopivasti aidan yli mutta ovat samalla helposti luettavia, siis sellaisia, joissa viihdyttävyys yhdistyy taiteelliseen kunnianhimoon.

Timo Mänttärin tekemä kansi, jonka kuvassa on käytetty vain mustaa, harmaata ja valkoista ja johon teoksen ja tekijän nimi on kirjoitettu piinaavan raskaina, uhkaavan punaisin kirjaimin, antoi tuon lupauksen. Kansikuva jatkuu koko kansipaperin halki hallittuna ja lupaa yhtä viimeisteltyä ja harkittua sisältöä.

Mielikuvaa täydensi taiten laadittu takakansiteksti, joka johdatteli mysteerin. Se esitteli kysymyksen, joka oletettavasti kannattelisi kirjaa: Mikä saa koko ikänsä moitteetonta elämää viettäneen ihmisen tekemään murhan?

Tämän viritti myös ensimmäinen luku, jossa eläkkeelle jäänyt italialaismies nousee hotelli Adlonin hissillä toimittajaksi tekeytyneenä ampumaan vanhan teollisuusmiehen. Verityön jälkeen hän palaa aulaan, pyytää soittamaan poliisin ja istuutuu odottamaan.

Tapahtumapaikkana vielä Berliini, suosikkikaupunkini. Sivuja alle 170, siis sopiva lukaistavaksi.

En malttanut odottaa.

***

collinintapausFerdinand von Schirachin ensimmäinen romaani Collinin tapaus (Der Fall Collini) todellakin tuntui olevan jotain muuta. Toisin kuin saksalaisissa poliisisarjoissa seuraavaksi paikalle ei ilmesty ikääntynyt ja liikaa kahvia juova rikoskomisario kaksine keskenään sanailevine apulaisineen vaan von Schirach, lakimies itsekin, tutustuttaa lukijan teoksen päähenkilöön, nuoreen juristiin, joka on valinnut rahakkaiden yritysjuttujen sijaan puolustusasianajajan toimen. Vaiti pysyvän Collinin (murhaaja) tapaus on hänen ensimmäinen juttunsa.

Von Schirachin subliimi sanankäyttö virittää teoksen taideproosaksi. Collinin tapaus on rikosromaani, jollaisen Joel Haahtela voisi kirjoittaa. Päähenkilö matkailee ympäri Saksaa, tekee havaintoja, riisuu lapsuuden parhaan kaverinsa isosiskon Münchenin Vier Jahreszeiten -hotellissa sanattomasti ja hellästi. Von Schirach tarkastelee tapahtumia myös muiden henkilöiden näkökulmista ikään kuin muistuttaakseen, että romaani on leikkauksia elämästä, ei hallittu tarina.

Ennen muuta matkoja tehdään historiaan. Pölyn imelästä tuoksusta ei sentään juovuta kuin symbolisesti.

Tämä sopi yhteen kannen ja ennakkomielikuvani antaman lupauksen kanssa. Olin viehättynyt.

Sitten tapahtui jotain. Siinä vaiheessa, kun teemojen pitäisi alkaa syvetä, von Schirach ryhtyy rakentamaan juoniodotusta. Siirrytään saksalaisten poliisisarjojen tehokeinoihin: vaiti pysyvä mies, asianajajan hihassa oleva ässä, jota ei paljasteta lukijalle. Kaiken yllä leijuu menneisyyden ahdistava piina, saksalaisdekkareiden kliseeksi muodostunut perussieluntila.

Collinin tapauksen kompositio horjuu. Teemat jäävät täyttymättä, kun oikeuden sijalle tulee laki, elämyksen paikalle juridinen knoppologia, joka tuntuu olleen teoksen syntysyy.

En kaipaa romaanilta, Collinin tapauksen tapauksessa pienoisromaanilta, tasapainoisuutta. Pidän siitä, että laatikot kaatuvat johonkin toiseen suuntaan kuin mihin painovoima ne kaataisi. Siksi pidän Collinin tapauksesta, vaikka se ei vastannutkaan siihen kohdistamiani kohtuuttomia odotuksia.

Kirjaa on edelleen mukava pidellä kädessä ja selailla, vaikka takakannen teksti tuntuu enemmän mainospuheelta kuin perjantaina kirjapakettia avatessani.

derfallcolliniP.S. Timo Mänttäri, joka on tehnyt kannet kahteen romaaniini, on onnistunut kannessa mielestäni huomattavasti paremmin kuin alkuperäisen, Piperin kustantaman kirjan kannen tehnyt graafikko. Mänttärin suunnittelema ulkoasu tavoittaa viipyilevän historiasukelluksen ja von Schirachin tekstin tyylin paremmin kuin viereinen alkuperäiskansi, josta minulle tulee mieleen Maija Isolan Marimekolle suunnittelema Kivet-kuosi.

Advertisements
Kategoria(t): lukeminen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Pakko lukea

  1. Paluuviite: Pakko hiplata | Karon Kuvalehti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s