Pakko hiplata

huopaaminenViime aikoina käsiini on osunut harvinaisen monia poikkeuksellisen hyvin suunniteltuja kirjoja. Tarkoitan aivan ulkokirjallisia seikkoja: formaattia, kantta, typografiaa ja muuta sellaista.

Ulkoasu vaikuttaa paljon siihen, millainen mielikuva kirjasta tulee. Kuvailin tätä aiemmassa postauksessani Ferdinand von Schirachin romaanista Collinin tapaus. Pakko lukea -efektistä on lyhyt matka pakko saada -efektiin ja siitä pakko ostaa -efektiin. Ei ihme, että kustantajat kuulemma kysyvät joidenkin teosten kansista kirjakauppojen sisäänostajien mielipidettä.

Samaan aikaan kun maailmalla ja vähitellen Suomessakin kirjallisuus siirtyy e-aikaan, fyysisten kirjojen haptiset ominaisuudet korostuvat. Hipelöitävästä kannesta hyvä esimerkki on Elina Warstan Kari Hotakaisen Ihmisen osaan suunnittelema punainen lanka, jota voi seurata sormella.

Pöydälläni on parhaillaan Antti Leikaksen toinen romaani Huopaaminen, jonka ulkoasun on niin ikään suunnitellut Elina Warsta. Kannen pienet pisarat – vettä, tuskanhikeä tai jotain muuta, asia selvinnee lukemalla romaani – on korostelakattu, joten kansi tuntuu mukavan muhkuraiselta kämmenen alla. Siinä missä Ihmisen osa on sormikansi, Huopaaminen vetoaa koko kämmeneen.

punainenkuinveriGraafisen suunnittelun erikoisherkkupakin kaikki keinot on ottanut käyttöönsä Salla Simukan Lumikki Anderssonista kertovan trillerisarjan ulkoasun suunnitellut Laura Lyytinen. Viime viikolla ilmestyneessä sarjan avausosassa Punainen kuin veri kannen veriroiskeet samoin kuin kirjailijan ja teoksen nimi on lakattu, minkä lisäksi kirjan sivujen reunat on maalattu kirjan nimen mukaisesti punaisella. Kansi nojaa kolmeen väriin punaiseen, mustaan ja valkoiseen, ja niillä on rakennettu koko trilogian ulkoasu – kakkos- ja kolmososien kansikuvat löytyvät ykkösosan etuliepeestä.

Varsinkin rikoskirjallisuudessa, jossa sarjallisuus on yleistä, sarja-asuihin on panostettu. Pidän erityisen paljon veripisaroiden täplittämistä Jo Nesbø -kansista ja Markku Ropposen Kuhala-romaanien aiemmasta asusta.

tarkastajacanalinpsykoanalyyttisetseikkailutUlkoasu antaa viestin kirjan luonteesta. Edellisiin verrattuna vaatimaton Bruce Finkin Tarkastaja Canalin psykoanalyyttiset seikkailut -kirjan ulkoasu (kuten myös kirjan nimi) viestii juuri oikeita asioita. Pehmeiden kansien sisällä on kolme pienoisromaania, jotka ovat hassunletkeitä ja helppolukuisia ja vetoavat huumoriin ja älyyn ennemmin kuin tunteeseen.

Hyvä ulkoasu antaa vahvan lupauksen kirjan sisällöstä. Jos sisältö ei vastaa kansilupausta, kirja voi olla pettymys, vaikka se olisikin ”parempi” kuin se, mitä lukija oli odottanut, sillä ainakin minä käytän kirjoja osin funktionaalisesti: eri hetkinä haluan lukea erilaisia kirjoja.

Vaikka kirjaan kohdistuvia odotuksia luo moni muu seikka kuin ulkoasu (esimerkiksi tekijän aiemmat teokset, takakansiteksti, arvostelut ja lehtijutut, kavereiden kommentit jne.), ja monet niistä merkitsevät kantta enemmän, ei se vähennä ulkoasun tuomaa tunnetta. Kämmeneni hakeutuu tämän tästä hipelöimään Huopaamista.

Mainokset
Kategoria(t): estetiikka, kustannusbisnes, lukeminen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s