Tänään oli editoinnista taukopäivä, sillä myös Edinburghissa pannaan hullut järjestykseen juoksemalla. Edinburghin maraton on iso tapahtuma, joka on saanut IAAF:n pronssistatuksen. Pohjoismaisista maratoneista käsittääkseni yhdelläkään ei ole tällä kaudella mitaliluokitusta, vaikka ainakin Tukholma on osallistujamäärältään suurempi. Samana viikonloppuna Edinburghissa juostaan myös puolikas ja kymppi, jotka nostavat tapahtuman kokonaisosallistujamäärän 30 000:n huitteille.
Blogini ei ole muuttumassa juoksublogiksi, mutta kirjoitan nyt tuoreeltaan – juoksuvaatteiden pyöriessä pesukoneessa ja palautumisjuoman kylmentyessä pakastimessa – raportin ainakin niille, jotka harkitsevat tapahtumaan osallistumista. Siinä tapauksessa muuten kannattaa siirtyä harkitsemisesta toimeen, sillä Edinburghin maraton täyttyy Euroopan isojen maratonien tapaan nopeasti. Kun itse ilmoittauduin aivan viime vuoden lopulla, täysmatka oli jo täynnä, mutta ulkomaalaisilla oli vielä ohituskaista. Myös keräämällä rahaa hyväntekeväisyyteen voi päästä mukaan vielä myöhemmin.
***
Edinburghin maraton mainostaa olevansa Britannian nopein. Nopeus on saavutettu ensinnäkin maisemien kustannuksella: lähtöpaikat (osa juoksijoista lähtee London Roadilta, osa Regent Roadilta) ovat kaupungin keskustassa, josta laskeudutaan Arthur’s Seat -vuoren juurelle, mutta parin ensimmäisen kilometrin jälkeen maisemat muuttuvat teollisuushalleiksi ja maalaismaantieksi. Reitin komein pätkä kulkee Portobellon uimarannan rantabulevardia pitkin (noin viidestä mailista eteenpäin). Merenrantaa ei ole sen lisäksi kuin toisessa kohdassa, mikä on varmaankin tuulten kannalta hyvä asia.
Toinen tapa saada maratonreittiin vauhtia on korkeuserot. Suurin osa matkasta kuljetaan skottimittapuulla tasaisessa maastossa. Merkittäviä nousuja reitillä ei ole. Kyseenalainen nopeustuskikka on se, että maraton starttaa selvästi merenpinnan tasoa korkeammalta.
Alun laskuvoittoisuudesta ei ehkä ole kovin suurta hyötyä, sillä ensimmäiset kilometrit olivat enemmän sopivan juoksureitin etsimistä kuin varsinaista juoksua. Osasyyllinen tähän olin itse, sillä maratonille ilmoittautuessani olin aavistellut, että pystyisin ehkä 3.30–3.40:n loppuaikaan. Koska tapani on aloittaa rauhallisesti, ilmoitin aikatavoitteekseni 3.45, jolla päädyin keltaiseen ryhmään.
Vaikka sain paikan aivan keltaisen karsinan edestä, alkumatka meni ohitellessa ja suihkiessa jalkakäytävältä ajoradalle, välillä nurmikolle, roskiksia (sellaisia isoja keräysastioita, joiden alla on pyörät – miksi niitä ei ollut siirretty pois reitiltä?) kiertäessä. Reitillä oli alkumatkassa myös muutama kapeikko ja 90 asteen käännös, joissa vauhti laski lähes kävelyyn.
***
Sää tänään oli juoksun kannalta ihanteellinen. Kuukausi Skotlannissa on osoittanut, että täällä säät voivat vaihdella huomattavasti ja nopeasti. Aamu oli aurinkoinen, mutta kun läksin kohti starttipaikkaa, taivas pilvistyi hetkessä. Lämpötila oli 12 asteen tietämillä, joten shortsit ja lyhythihainen T-paita olivat itsestään selvä juoksuasu. Koska päiväksi oli luvattu pilvistä, puin vanhan tummansinisen Helsinki City Marathon -T-paidan, koska ajattelin vähän nostaa kansallistunnetta, korostaa suomalaisuuttani ja tietysti mainostaa HCM:ää. Paidan huono puoli on se, että auringon paistaessa siinä tulee kuuma. Vaihtoehtona olisi ollut täysvalkea T-paita, mutta en kadu valintaani.
Sää pysyi pilvisenä suurimman osan ajasta, eikä missään vaiheessa satanut (paitsi kotimatkalla kävellessäni Tescosta). Startti oli kymmeneltä (sen oli ilmoitettu olevan 9.50, mutta ei starttipistooli ainakaan kello 9.50 pamahtanut), ja jossain puolenpäivän nurkilla aurinko alkoi paistaa suunnilleen kolmen vartin ajaksi. Silloin vettä piti kaataa niskaan ja päähän.
Vettä: huoltojuomana oli tosiaan vesi ja sen lisäksi parilla paikalla geeliä. Menin omilla taskusokereillani ja join joka pisteessä, sillä vesipisteitä oli melkoisen harvakseen. Vesi (spring water) annettiin pienistä pulloista, joista juominen oli toki kätevää, mutta roskan määrä hirvitti. Toivottavasti pullot saadaan hyötykäytettyä hyvin. Käytännön ongelmakin tuli siitä, että osa juoksijoista viskasi pullon juoksureitille, eivätkä ne varmaankaan anna tossun alla periksi yhtä hyvin kuin muovimukit. Onneksi ei tarvinnut testata.
Tuuli oli reitin kannalta suotuisa. Ensinnäkin tuuli oli täkäläisittäin vähäistä, suunnilleen viisi metriä sekunnissa, ja toiseksi se tuli valtaosan reitistä takaa ennemmin kuin vastaan. Tosin taivashan pilvistyi ja tuuli voimistui tietenkin juuri sopivasti noin 35 kilsan kohdalla…
***
Paitsi että kilometrejähän ei tietenkään käytetty vaan maileja. Mailimaratonin ensikertalaiselle mailitaulut toivat vauhdinseurantaongelman. Jaoin reitin mielessäni viiden mailin eli noin kahdeksan kilometrin pätkiin ja tarkastelin etenemistäni niiden mukaan. Loppuun jäi 1,2 mailin pätkä, joka on henkisesti ja miltei matkanakin sama kuin kilometrimaratonin risat 40:n jälkeen.
Loppumatkalla huomasin seuraavani matkan edistymistä kellosta. En foot podin mittaamana matkana (foot pod antoi matkakseni 41,5 km) vaan ajasta: milloin seitsemän minuuttia tulee täyteen, milloin tulee seuraava mailitaulu? Maali oli Musselburghin stadionilla, jossa kai pelataan rugbya. Maalisuora oli päällystetty nurmelle muovimatolla, joka pompotteli jalan alla viimeiset sata metriä.
Maalissa kaulaan ripustettiin mitali ja käteen lyötiin Finisher-T-paidan sisältävä säkki. Maalihuolto oli mitätön: tarjolla oli vesipulloja ja maalialueen ulkopuolella myynnissä olutta (”parempi palautusjuoma kuin vesi”, mainosti liitutaulu), jäätelöä sun muuta. Ulkopuolella olivat myös vessat, jonne pääsyä olin odottanut jos en aivan kymmenen kilometrin kohdalta asti niin ainakin viimeiset puoli tuntia. Vessajono oli kuitenkin niin pitkä, että ajattelin selvitä kämpille.
Myös lähtöpaikalla vessajonot olivat mittavat. Siirtovessoja oli käsittämättömän vähän. Lisäksi oli muutama pisuaari, joiden jono eteni mukavasti. Lisää vessoja lähtöön ja maaliin! Aivan lähtölaukauksen aikaankin osa juoksijoista vielä jonotteli vessaan. Kuuluttaja muistutteli vähän väliä ennen lähtöä, että puistoon pissaamisesta voi seurata hylkääminen, mutta kellon käydessä kohti lähtöaikaa ensin miehet löysivät puiden suojat, sitten naiset ryhtyivät kyykistelemään puskiin. Reitin varrella bajamajoja oli hyvin, samoin pikapistäytymiselle sopivaa maastoa. Itse onneksi selvisin vessareissutta kotiin asti.
Mikä ei ollutkaan ihan päiväkävely. Järjestäjän markkinoi omia shuttle bussejaan ja erään liikennöitsijän linja-autovuoroja, jotka lähtevät parinkymmenen minuutin kävelymatkan päästä maalialueelta. Lothian Buses -yhtiö sen sijaan liikennöi aivan maalialueen takana olevan Pinkie Roadin pysäkeiltä kahta vuoroa keskustaan £ 1,50 hintaan, kun järjestäjän bussi olisi maksanut lähemmäs viisi puntaa. Järjestäjien bussin matka-ajaksi oli ilmoitettu 45 minuuttia – vaikka ei maalialue sentään aivan korvessa ollut.
Aika-arvio oli varmasti osuva, sillä liikennettä oli valtavasti ja jonot seisoivat, vaikka itse maraton ei enää aiheuttanut häiriöitä liikenteeseen. Varsin moni oli järjestäjien kehotuksista huolimatta tullut katsomaan kisaa autolla. Vaikka paluumatkaan julkisella liikenteellä saattoi kulua jopa tunti, se oli kuitenkin nopeampi kuin kalliimpi shuttle: bussi lähti heti maalialueen luota ja toi keskustassa kannaltani parempaan paikkaan kuin shuttle.
***
Järjestelyistä Edinburghin maraton ei siis saa kovin hyviä pisteitä. Myös numerolapun hakeminen oli ongelmallista: kaksi tietokonetta, joiden käyttäjät eivät ehkä olleet kotonaan tietokoneiden kanssa. Ja sitten tulee joku, jonka sukunimessä on erikoinen ä-kirjain! Numerolapussa ä-kirjain on näköjään korvattu yhdistelmällä ”pukki + pykälä”. Onneksi meiliosoitteella löytyi oikea kirjekuori.
Ulkomaisesta maratonista ehkä useammin lähtee hakemaan kokonaisvaltaista juoksuelämystä kuin huippuaikaa. Edinburghin maraton ei ensimmäisiä kilometrejä lukuun ottamatta tarjonnut visuaalisia elämyksiä. Kannustusta oli kyllä hyvin – osa reitistä kulki kahteen suuntaan, joten kannustajat saivat kannustettua sekä meno- että paluumatkalla olevia juoksijoita, ja me menomatkalla olevat saimme aplodeerata palaaville kärkijuoksijoille – ja soitantoakin (rummutusta, puhaltimia). Hajuelämyksiä tarjosivat lehmät.
Reitin varren lapset olivat järjestäneet kastelupisteitä (vesikonepistoolilla), tarjosivat karkkeja energiatankkaukseen ja käsiään läiskittäväksi. Juoksijoiden kesken tuntui vallitsevan mukava henki, vaikka en varsinaisesti jutellutkaan kenenkään kanssa. Yhden miehen kanssa naurahdimme jäätelökojulle, joka teki itseään tykö energiantarpeisille juoksijoille, toisen kanssa kisailimme reilun 40 kilometrin kohdalla muutaman sadan metrin verran ja vaihdoimme muutaman sanan maalissa: koska hän ei suostunut heti jäämään ohitettuani hänet, jouduin pinkomaan jonkin matkaa kovempaa kuin olisin muuten juossut. Kiitin häntä kymmenestä sekunnista.
Kokonaisfiilikseen vaikuttaa merkittävästi se, kuinka oma juoksu sujuu. Minulla juoksu sujui juuri niin kuin piti, ja tulos oli selvästi parempi kuin osasin odottaa. Sain juostua nousujohteisesti. Ensimmäiset viisi mailia olivat juoksun hitaimmat, nopein viiden mailin pätkä taas oli väli 15–20 mailia ja kovin keskinopeus oli pätkällä 25–26,2 mailia. Vatsa hieman vaivaili, mutta ei niin pahoin, että olisi pitänyt käydä bajamajassa.
Virallisten tulosten mukaan en jäänyt voittajasta, Tola Lemasta, edes tuntia!
Aloittelijamokani oli se, että otin juoksuun edellisviikolla ostamani sneaker-sukat, joita olin testannut vain muutamalla lyhyellä lenkillä. Tähän asti olen juossut kaikki maratonini Helsingistä Saiturin Pörssistä ostamillani halpissukilla, mutta niitä ei ole enää näkynyt kaupassa ja viisi vuotta sitten hamsteroimani varasto alkaa ehtyä. Niinpä olen ostanut Edinburghista 20 paria juoksusukkia, kolmea eri plaatua. Niistä käytössä oli nyt ohuin. Kymmenen kilometrin tienoilla tunsin oikean jalan sukan menneen ruttuun. Ei se varsinaisesti juoksua haitannut, mutta luulen, että huomenna päkiässä oikean isovarpaan kohdalla on komea rakkula.
(Kuten itsekorosteisista valokuvista huomaa, maaliin pääsyn jälkeen aurinko helli hetken.)
Karon Kuvalehti 