Sinä illaksi hämärtyvänä maaliskuisena iltapäivänä, kun istuin esimieheni kanssa Helsingin Annankadulla kuudennen kerroksen kulmaneuvotteluhuoneessa ja ehdotin, että yrittäisimme saada Talouselämästä Mikko Laitilan toimitukseemme (koska ”lisäresurssiin” oli mahdollisuus) ja että jakaisimme töitä Mikon kanssa keskenämme, en ajatellut yhteyttä.
Huomasin sen vasta toukokuussa Ilta on julmaa editoidessani, jolloin Mikko oli jo aloittanut Arvopaperissa. Siinä vaiheessa romaanin keskeisimmän henkilön nimen muuttaminen oli jo myöhäistä. Henkilö oli kasvanut mielessäni kiinni nimeensä.
Kun Mikko L. nyt kävi kommentoimassa edellistä kirjoitustani, on ehkä epäilyjen välttämiseksi aiheellista huomauttaa, että Ilta on julman Mikko ei ole työkaverini, syyskuun alusta Arvopaperin toimituspäällikkönä aloittava Mikko Laitila.
***
Nimesin Ilta on julman neljä päähenkilöä viime vuoden heinäkuussa samalla, kun loin heidän keskeiset piirteensä. Mikosta tuli Mikko, koska se on ikäluokassani erittäin yleinen pojannimi. Jossain vaiheessa olin luokalla, jolla oli neljä Mikkoa (heistä kolme Mikko S:iä ja kaksi Mikko Su:ja).
Nimen yleisyydellä korostan sitä, että Mikko ei ole erityinen. Erikoisella nimellä saisi luotua romaanihenkilölle luonnetta enemmän kuin nimeämällä hänet yleisellä nimellä. Tällä ei ole mitään tekemistä todellisten nimien kantajien kanssa. Kyse on puhtaasti siitä, miltä nimi maistuu.
Romaanin Mikko on sinnikäs tutkiva toimittaja. Hahmoa syventäessäni kävin kuuntelemassa Tampereen yliopistossa journalistiikan vierailevana professorina viime kaudella työskennelleen Tuomo Pietiläisen luentoja, joissa hän kertoi case-esimerkkejä uransa monista komeista journalistista saavutuksista. Imin luennoista vaikutteita Mikkoon, mutta ei, ei Tuomokaan ole romaanini Mikko.
Mikko syveni harppauksin viime syksynä Budapestissä, jossa olin kirjoittamassa romaania intensiivisesti. Hahmo kyti mielessäni matkaa edeltäneellä viikolla, jolloin oli kahden kustantamon illanistujaiset. Yllättäen kirjaa kirjoittaessani niistä palasi mieleeni kohtauksia, joita hyödynsin Mikon hahmossa. En kerro tämän tarkemmin, jotta alkavan syksyn bileissä edes joku uskaltautuu juttelemaan kanssani.
Kirjailijan työvälineitä ovat empatia ja introspektio. Siksi Mikossa on tietysti eniten itseäni, itseironista omakuvaa.
(Kuvassa Tuomo Pietiläinen, joka ei ole Mikko. Romaanin Mikko esimerkiksi on kahden muun romaanihenkilön tavoin syntynyt samana vuonna kuin minä itse. Kuva Into Kustannus / Ella Kiviniemi.)
Karon Kuvalehti 