Sanapari ”yhteiskunnallinen kirjallisuus” ei ole järin kovassa huudossa kirjailijakunnassa. Kun tiedotusvälineet silloin tällöin innostuvat kyselemään, onko kirjallisuutemme kiinni ajassa ja käsitteleekö se kipeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä, kirjailijat tapaavat ärtyä ja korostaa, että yhteiskunnallisuutta on jos sitä sattuu olemaan mutta ei se ole päämäärä.
Niin minäkin teen.
Syynä on käsitteen ikävä historia. Yhteiskunnallinen kirjallisuus lemahtaa pahasti poliittisten taistojen vuosikymmeniltä ja teoksilta, joissa sanoilla on enemmän poliittista kuin taiteellista arvoa. Marssilaulussa tärkeintä ei ole esteettinen vaikutelma vaan iskevä rytmi ja mieltä kiihottavat sanat.
***
Kirjallisuus on kuitenkin väistämättä yhteiskunnallista. Mikäpä ei olisi. Lukijan täytyy vain osata asettaa sabluuna sopivalla tavalla, ja sabluunan asetteluun lukijalla on täysi valta.
Tämänvuotisten Pentinkulman päivien teema oli Syrjäläisiä ja silmäntekeviä. Paneeleissa ja keskusteluissa pohdittiin, onko kirjailija se henkilö, joka päättäjiä ja mediaa aidommin näkee ja tuo esiin syrjään joutuneiden ihmisten hädän.
Niin tekee koskettavasti esimerkiksi tapahtumassa vierailleen Markus Nummen romaani Karkkipäivä, joka on vakuuttavin teksti, jonka olen lukenut lastensuojelusta. Nummi niin kuin kirjallisuus yleisemminkin kohdistaa lukijan huomiota fiktiivisten henkilöiden avulla. Kaunokirjallisuus operoi paitsi järjen ennen muuta tunteiden kautta.
***
Yksikään kaunokirja ei ole totuus Suomesta, sillä romaanit eivät tapaa olla valokopioita maailmasta. Ne ovat omia maailmojaan.
Romaanin lukeminen on myös tutustumista ihmiseen, ihmisen tutkimista. Ei ihmisten, sillä romaanihenkilöt eivät ole ihmisten kopioita. Ihmiseen: yksityisten fiktiivisten henkilöiden kautta johonkin yhteiseen ja kaikkia koskettavaan inhimillisyyteen, sen eri puoliin.
Parista edellisestä romaanistani muutamat lukukokemuksiaan nettiin raportoivat kirjabloggarit ovat huomauttaneet, että heidän on ollut vaikea samaistua romaanihenkilöihini, koska henkilöni ovat ”vastenmielisiä”. Olen luonnehdinnasta ylpeä.
Tiedän hyvin, että lukijat rakastavat sympaattisia henkilöhahmoja, joiden mukana he voivat myötäelää iloja ja suruja. En kuitenkaan ole kiinnostunut kirjoittamaan sellaisia, koska mielestäni ihmiset eivät ole yksinomaan hyviä eivätkä yksinomaan pahoja. Siksi henkilöni haraavat vastaan.
Sekin on yhteiskunnallinen näkemys.
(Julkaistu Alma Median maakuntalehdissä 17.8.2013.)
Karon Kuvalehti 