Mikot

Sinä illaksi hämärtyvänä maaliskuisena iltapäivänä, kun istuin esimieheni kanssa Helsingin Annankadulla kuudennen kerroksen kulmaneuvotteluhuoneessa ja ehdotin, että yrittäisimme saada Talouselämästä Mikko Laitilan toimitukseemme (koska ”lisäresurssiin” oli mahdollisuus) ja että jakaisimme töitä Mikon kanssa keskenämme, en ajatellut yhteyttä.

Huomasin sen vasta toukokuussa Ilta on julmaa editoidessani, jolloin Mikko oli jo aloittanut Arvopaperissa. Siinä vaiheessa romaanin keskeisimmän henkilön nimen muuttaminen oli jo myöhäistä. Henkilö oli kasvanut mielessäni kiinni nimeensä.

Kun Mikko L. nyt kävi kommentoimassa edellistä kirjoitustani, on ehkä epäilyjen välttämiseksi aiheellista huomauttaa, että Ilta on julman Mikko ei ole työkaverini, syyskuun alusta Arvopaperin toimituspäällikkönä aloittava Mikko Laitila.

***

TuomoPietilainenNimesin Ilta on julman neljä päähenkilöä viime vuoden heinäkuussa samalla, kun loin heidän keskeiset piirteensä. Mikosta tuli Mikko, koska se on ikäluokassani erittäin yleinen pojannimi. Jossain vaiheessa olin luokalla, jolla oli neljä Mikkoa (heistä kolme Mikko S:iä ja kaksi Mikko Su:ja).

Nimen yleisyydellä korostan sitä, että Mikko ei ole erityinen. Erikoisella nimellä saisi luotua romaanihenkilölle luonnetta enemmän kuin nimeämällä hänet yleisellä nimellä. Tällä ei ole mitään tekemistä todellisten nimien kantajien kanssa. Kyse on puhtaasti siitä, miltä nimi maistuu.

Romaanin Mikko on sinnikäs tutkiva toimittaja. Hahmoa syventäessäni kävin kuuntelemassa Tampereen yliopistossa journalistiikan vierailevana professorina viime kaudella työskennelleen Tuomo Pietiläisen luentoja, joissa hän kertoi case-esimerkkejä uransa monista komeista journalistista saavutuksista. Imin luennoista vaikutteita Mikkoon, mutta ei, ei Tuomokaan ole romaanini Mikko.

Mikko syveni harppauksin viime syksynä Budapestissä, jossa olin kirjoittamassa romaania intensiivisesti. Hahmo kyti mielessäni matkaa edeltäneellä viikolla, jolloin oli kahden kustantamon illanistujaiset. Yllättäen kirjaa kirjoittaessani niistä palasi mieleeni kohtauksia, joita hyödynsin Mikon hahmossa. En kerro tämän tarkemmin, jotta alkavan syksyn bileissä edes joku uskaltautuu juttelemaan kanssani.

Kirjailijan työvälineitä ovat empatia ja introspektio. Siksi Mikossa on tietysti eniten itseäni, itseironista omakuvaa.

(Kuvassa Tuomo Pietiläinen, joka ei ole Mikko. Romaanin Mikko esimerkiksi on kahden muun romaanihenkilön tavoin syntynyt samana vuonna kuin minä itse. Kuva Into Kustannus / Ella Kiviniemi.)

Mainokset
Kategoria(t): Ilta on julma, kirjoittaminen | Kommentoi

Risteyskohta

IOJ WSOYElämä on kelvollinen dramaturgi. Historioitsijat löytävät yllättäviä, mieltä kiihottavia tihentymiä, hetkiä, joihin tuntuu kulminoituvan moni kehityskulku. On päiviä, jotka muuttavat maailmaa, saati ihmiselämää.

Jotakin tällaista pohdiskelee tutkiva toimittaja Mikko, joka on yksi Ilta on julman neljästä päähenkilöstä, omasta mielestäni romaanin keskeisin hahmo. Mikko voisi miettiä myös sitä, että historiaa voi myös auttaa. Merkittävät asiat eivät aina osu samalle päivälle sattumalta vaan ehkä autettuina tai puolitietoisesti.

Eilinen oli minulle sellainen päivä, josta voisin omaelämäkerrassani kirjoittaa luvun. Tai mainita sen yhdellä virkkeellä. Virke voisi olla tällainen: ”Irtisanouduin ja uusi kirja ilmestyi.”

***

Kun kerroin irtisanoutumisestani Twitterissä ja Facebookissa, sain runsaasti kysymyksiä niin julkisesti kuin kahdenkeskisesti. Helpotan vaivaani ja avaan tässä naiivin avoimesti irtisanoutumiseni syitä. Niitä on monia, sillä asiat ovat mustavalkoisia vain kioskikirjoissa, joissa rosmon tunnistaa ajamattomasta parrasta, kampurajalasta, ruhjeista ja alatyylisestä puhetavasta.

Aloitin kuukausipalkkaiset toimittajantyöt Talentumissa vuoden 1999 alussa. Helmikuussa 2000 siirryin silloin itsenäiseen Arvopaperiin. Vuodet 2005–2010 työskentelin kirjailijana ja vapaana toimittajana ennen kuin siirryin taas syyskuussa 2010 kuukausipalkalle Arvopaperiin, joka olikin silloin osa Talentumia.

Muistan ajatelleeni jo toimituspäällikön paikkaa alkusyksyllä 2010 harkitessani, että lähtisin kolmen vuoden projektiin, vaikka ei minua palkattu tekemään projektia vaan Suomen parasta sijoituslehteä. Nostin annettua tavoitetta, ja mielestäni onnistuimme täyttämään tavoiteasetantani: Arvopaperi on maailman paras lehti suomalaiselle sijoittajalle.

Kolmen vuoden ajatus on saattanut vaikuttaa alitajuisesti ajatuksiini. Lopetan työt Arvopaperissa elokuun lopussa. Kolmesta vuodesta jää uupumaan kaksi viikkoa. Historian dramaturgi muistuttaa tässä kohtaa, että pidin kesällä vain neljän viikon kesäloman, vaikka yli kymmenen vuotta alalla ollut toimittaja nauttii kuuden viikon vuosilomasta.

***

Olen työskennellyt taloustoimittajana yhtäjaksoisesti 14,5 vuotta, siitä tavalla tai toisella Arvopaperissa 13,5 vuotta. Arvopaperi on ehkä paras paikka perehtyä suomalaiseen sijoituselämään. Suomessa on parempia taloustoimituksia, joita katson ylöspäin, mutta missään muualla rajaus ei ole tiukasti (yksityis-)sijoittajan näkökulmassa.

Olen erittäin kiinnostunut aihepiiristä ja olen harrastanut sijoittamista kauemmin kuin kirjoittanut siitä. Linjassa Arvopaperille asettamani tavoitteen kanssa on ollut oma tavoitteeni: olla maailman paras toimittaja suomalaiselle sijoittajalle.

Kun keväällä aloin puntaroida elämääni ja työuraani, tulin siihen tulokseen, että olen onnistunut tavoitteessani, joskaan toimituspäällikköaikani en ole enää ollut niin aktiivisesti uutisten päällä kuin aiemmin. Toisaalta olen tyytyväinen siihen, mitä olen saanut aikaan organisoijana.

Toimituspäällikön homma sopii minun kaltaiselleni humanistille, jolla on kuitenkin prosessi-insinöörin aivot. Läpimenoaikoja on nopeutettu, prosesseja tiivistetty ja suunnitelmallisuutta lisätty. Niukkenevien resurssien aikana olemme mielestäni saaneet hienoja tuloksia. Kesän Arvopaperi saattaa olla lehden historian paras numero (olen tosin ylpeä myös viime vuoden syyskuun satasivuisesta Helsingin pörssin satavuotisjuhlanumerosta).

Nyt on kuitenkin aika tehdä jotain muuta.

***

Silloin kun työstä katoaa tai työstä viedään mielekkyys, on syytä miettiä, onko työn tekeminen mielekästä. Kun työhön kuluu yli puolet arkipäivien valveillaoloajasta, työn on ruokittava ihmistä monipuolisesti.

Tämä pätee erityisen voimakkaasti nk. luovien alojen töihin. Minulle työ ei ole työtä vaan elämää. Olen toimittajanakin taiteilija. Pahoittelen kliseeilmaisua.

Jossain kesän aikana lukemassani tutkimuksessa taidettiin todeta, että hyvin motivoitunut työntekijä saa aikaan satakertaisesti verrattuna sellaiseen, joka ei ole kummemmin motivoitunut. Luultavasti tutkijat ovat pelanneet varman päälle ja pienentäneet kerrointa.

Luovassa työssä keskinkertainen on arvotonta. Erinomaistumista suhteessa työn arvoon kuvaava käyrä kohoaa eksponentiaalisesti. Siksi työhön pitää olla palo.

Vain epävirallisesti voin sanoa, että aivoissani surisee kosolti kiinnostavia ajatuksia, joita pääsen toteuttamaan vapaana kirjailijana, mediayrittäjänä, freelancerina – millä tittelillä minä itse tai muut minua sitten kutsuvatkin ja mitä ajatukseni sitten ovatkin.

Tunne on kiihottava.

***

Mitä siis alan tehdä?

Vastaus on yksinkertainen: mukavia asioita.

Olen toimittajanurani aikana kirjoittanut megatavuittain lehtijuttuja ja editoinut niitä, pyörittänyt vartin tv-ohjelmaslottia Ylen Aamu-tv:ssä ja tehnyt toistasataa osaa sekä broadcastina että nettijakelussa ollutta tv-ohjelmaa. Minulla on ollut Ylellä omaa nimeäni kantava radio-ohjelma ja säännöllisiä kolumnistipestejä aikakaus- ja sanomalehdissä.

Tiedän jotain media-alasta ja toimittajista, sijoitustuotteista ja Helsingin pörssistä. Olen konsultoinut, luennoinut, juontanut tapahtumia ja hoitanut julkista sijoitussalkkua. Olen kirjoittanut kaunokirjallisuutta aikuisille, nuorille ja lapsille, tietokirjoja aikuisille ja lapsille, pari sijoitusopastakin. Olen kirjoittanut kaikenlaista kansiotsikoista 800 000 merkkiä pitkään romaaniin.

Enkä jatkossakaan sulje pois kuin limerikkien kirjoittamisen. Enkä sitäkään pysyvästi.

Olen myös avoin työtarjouksille ja projekteille, kunhan ne täyttävät tärkeän ehdon: homman on oltava mukavaa.

Vapaus toivottavasti antaa edellytyksen – ja apurahat mahdollistavat omistautumisen – luovaan kirjalliseen työhön oman haluni mukaan.

Journalistina olen tehnyt kohtuullisen pitkän uran kapealla sektorilla. Osaan kirjoittaa muustakin kuin indeksilainoista ja Metson tulevaisuudennäkymistä. Olen kirjoittanutkin. Toisaalta haluan kirjoittaa vielä paremmin ja syvemmin taloudesta ja sijoittamisesta. Jokaisen toimittajan haave on tehdä tutkivaa journalismia.

***

Näyttää siltä, että media-alalla paljolti perehtymistä vaativille jutuille ei luoda edellytyksiä. En tarkoita sitä, että työskentelyolosuhteet avokonttoreissa ovat epäsuotuisat. En tarkoita sitä, että kiire ja deadlinet eivät mahdollistaisi keskittymistä, koska se ei mielestäni pidä paikkaansa: kun toimittajalla on toimittajan intohimo tonkia asiaa, hän tekee sen itseään säästelemättä.

Olen vain ollut aistivinani, että paneutumista vaativien juttujen tekemistä ei erityisesti ruokita. Kyse on toimituskulttuureista, enkä nyt puhu Arvopaperista vaan yleisestä käsityksestäni. Romantisoitu sankaritoimittajamyytti (joka on myytti ja jollaisen olen kirjoittanut Ilta on julman Mikossa) ei istu samaan huoneeseen kuin puhe, joka korostaa klikkimääriä ja mainosnäyttöjä.

Nähdäkseni tutkiva journalismi ulkoistuu intohimoisten ja usein vapaiden toimittajien työksi. Tästä on jo hyvä esimerkki mainiosti käyntiin lähteneessä pitkien juttujen Long Playssä.

Perehtyneen journalismin tekeminen freelancerina on taloudellisesti typerää, koska juttupalkkiot eivät skaalaudu läheskään työmäärän suhteen – tiedän hyvin, sillä olen viisi vuotta myynyt ja kolme vuotta ostanut juttuja. Tällöin palkkion täytyy tulla immateriaalisena ilona ja tyytyväisyytenä hyvin tehtyyn työhön.

Sama logiikka toimii muuten kirjallisuudessa ja monella muullakin taiteenalalla. Onhan tutkiva journalismi tai vaikkapa esseemäinen journalistiikkakin joka tapauksessa palkkio per käytetty työtunti -mittarilla järkihommaa kirjojen kirjoittamiseen verrattuna.

Älkää kuitenkaan kertoko tätä mediatalojen pomoille.

***

Sain toissapäivänä tiedon, että Ilta on julma on saapunut WSOY:hyn Korkeavuorenkadulle. Niinpä irtisanouduttuani pakkasin tietokoneen reppuun ja kävelin Ruoholahdesta Bonniertaloon. Puolentusinan tutun jututtamisen jälkeen pääsin toimituskerrokseen ja sain käsiini kirjan juuri painosta tulleen kappaleen.

En viihdy neuvotteluhuoneiden samanlaisina toistuvissa palavereissa. Jo hellittelysana ”neukkari” kuulostaa vastenmieliseltä. Silti kun eilisiltana silittelin Ilta on julman kansinukkaa WSOY:n vanhoilla kalusteilla sisustetussa kahvihuoneessa ja join automaattikahvia, minulla ei ollut akuuttia hätää rynnätä ovesta ulos. Se oli mukava hetki.

Kategoria(t): Ilta on julma, WSOY | 15 kommenttia

Lukumaraton (ja muut matkat)

Mikkeli 2013 kuva 2Huomenna moni kirjabloggari osallistuu lukumaratoniin. Tarkoitus on lukea kirjoja 24 tunnin (puolimaratonissa 12 tunnin) aikana tempaushenkisesti. Varsinaisesta nopeuslukukilpailusta ei ole kyse, vaikka sivumäärät ilmoitetaankin ja luetusta raportoidaan blogiin. Älytöntähän nopeuskisailu olisikin, sillä fuskaaminen olisi luvattoman helppoa. (Enemmän lukumaratonista ja lähtölistat täällä.)

Itse en osallistu lukumaratoniin, vaikka muutamat ovat aiemmin kannustaneetkin rajojensa koettelemiseen. En ole valmistautunut riittävän hyvin, ja juoksuharrastukseni pohjalta tiedän, että maratonille ei kannata lähteä keskenkuntoisena, sillä silloin suorituksesta ei nauti. Ilta on julman muokkaustöiden vuoksi minulla ei ole viime kuukausilta pohjalla riittävästi pitkiä lukulenkkejä, eivätkä vauhtikestävyysominaisuutenikaan ole entisessä terässään. Maraton vaatii usean kuukauden määrätietoisen harjoittelun.

Tiedän, että kaikki kirjailijat eivät ole varauksettoman innostuneita lukumaratonista. Eihän kirjaa ole tehty pikalukuharjoitteeksi! Miltä tuntuu, kun jos netistä saa lukea, että vuosien työn tulos hotkaistaan kahdessa tunnissa ja kommentoidaan kolmella rivillä, kun kaksinkertainen merkkimäärä käytetään tankkausherkkujen kuvailuun? Eikö tuollainen kilpaluenta ole suorastaan taiteen väärinkäyttöä?

Mikkeli 2013 kuva 3Ei ole. Taidetta on hyvin hankala käyttää väärin. Kirjallisuus on niin vakava asia, että siihen pitää voida suhtautua leikiten. Kirjallisuus ei ole ensi- eikä edes toissijaisesti kommunikaatiota. Jokainen taideteos puhuttelee tai on puhuttelematta käyttäjäänsä hänen senhetkisessä tilanteessaan. Olen lukenut hyviä kirjoja huonoon aikaan ja huonoja kirjoja hyvään aikaan, ja se on vaikuttanut käsitykseeni niistä. Ei ole neutraalia lukutilannetta.

Enkä ole lainkaan varma, että nopeasti ja keskittyneesti lukeminen olisi kirjan kannalta huonompi kuin vaikkapa pätkittäinen lukeminen pitkin viikkoa.

Sille, että julkiset haukut tai puutteelliselta tuntuva luenta tuntuvat kirjailijasta pahalta, ei voi mitään, eikä karnevaali sitä tunnetta poista tai suurenna.

Lukijat saavat lukea kirjojani aivan niin kuin haluavat ja kirjoitella mitä lystäävät. Niin he joka tapauksessa tekevät. Vastaavasti minä saan harmistua ja ilahtua heidän kommenteistaan. Niin minä joka tapauksessa teen.

***

Mikkeli 2013 kuva 4Kestävyysurheilun puolella maraton alkaa olla jo nähty – trendikkäimmät ovat siirtyneet triathloniin (minä en kuulu tuohon joukkoon, enkä aiokaan). Millainen olisi lukutriathlon?

Triathlon koostuu kolmesta urheilulajista, uinnista, pyöräilystä ja juoksusta. Pyöräilysuoritus on kestoltaan pisin, uinti lyhyin. Uinti on eniten tekniikkalaji, joten se vastaisi lyriikkaa. Pyöräilyssä edetään kovalla vauhdilla tasaista kampikierrosnopeutta. Se vastaa luontevasti proosaa (ylä- ja alamäet jätetään kirjailijan huoleksi tai kuitataan vetämällä romaanien väliin novelleja niin kuin muutamat lukumaratoonarit tekevät).

Triathlonin huipentavaksi juoksuosuudeksi jää siis kirjallisuuden kolmijaossa draama. Draama sopii päätöslajiksi myös siksi, että väsyneenäkin pysynee hyvin mukana dialogimuodossa. Ja mikäpä olisi komeampaa kuin päättää lukusuoritus sanaan ”Esirippu”?

Kestävyyslajirepertuaaria voi laajentaa maratonista ja triathlonista eteenpäin. Twitterissä Salla Brunou nosti esiin ultrajuoksun ja ehdotti suoritusvälineiksi Agricolan Raamattu-käännöstä (fraktuuralla präntättynä) ja Finnegans Wakeä. Ehdotus on oikein sopiva, sillä maraton on vk-matka, kun taas ultralla ratkaisee kestävyys.

Ultrailua voi luonnollisesti laajentaa maiden halkijuoksuihin, joissa taivalletaan kymmenten kilometrien päivämatkoja. Niiden kirjalliset vastineet olisivat luonnollisesti kyseisen maan kirjailijoiden teosten lukemista vaikkapa yksi joka päivä kahden viikon ajan. Ja milloin nähdään kirjallisten blogien Tour de France, jossa on pitkiä alppietappeja (pitkää proosaa), tylsiä siirtymäjaksoja (Sartrea?), kirikilpailupäiviä (Oulipo-ryhmää) ja samppanjanjuontia Champs-Élysées’llä?

Tsemppiä matkaan kaikille lukumaratoonareille! Lomalaisena käyn varmasti seuraamassa suoritustenne etenemistä jossain hyvässä katselupaikassa.

(Kuvasarjana maaliintulokuperkeikka Mikkelin maratonilta 6.7.2013. Kuvien (c) Mikkelin Kilpa-Veikot / Mikko Rahikainen.)

Kategoria(t): lukeminen | Yksi kommentti

Rowlingin halpa hämäys

CuckoosCallingCoverEn suosittelisi J. K. Rowlingille salaisen agentin uraa. Veikkaan, ettei hän saa pidettyä joululahjojakaan salassa, jos hän peittelee jälkensä yhtä hyvin kuin suojatessaan identiteettinsä kirjailijasalanimellä.

Kuten tänään on uutisoitu, Rowling on ”paljastunut” The Cuckoo’s Calling -nimisen dekkarin kirjoittajaksi. Kirjan kanteen on painettu tekijäksi Robert Galbraith.

Kirjalliset toimittajasalapoliisit paljastivat salaisuuden yllättävästi pian sen jälkeen, kun osoittautui, että The Cuckoo’s Calling ei liiku kaupoista lukijoille.

”I had hoped to keep this secret a little longer because being Robert Galbraith has been such a liberating experience. It has been wonderful to publish without hype or expectation and pure pleasure to get feedback under a different name”, Rowling sanoo The Telegraphille.

En usko. Tai uskon sen, että on varmasti piinallista kirjoittaa julkisuuspaineiden alla. Vielä piinallisempaa näyttää kuitenkin olevan se, että megabestsellereihin tottuneen kirjailijan teos ei käy kaupaksi.

***

Rowlingin ”paljastuminen” oli pohjustettu hyvin. Tässä kolme syytä, joiden vuoksi uskon Rowlingin puhuvan puppua.

1. Kriitikkojen vainu

Epäilyttävää on se, että moni kriitikko oli huomauttanut teoksen poikkeuksellisesta kypsyydestä esikoisteokseksi. Olen kirjoittanut kritiikkejä 19 vuotta, mutta viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana tuskin olen enää käyttänyt tuota kritiikkikliseetä. Varsin monet esikoisteokset ovat ”kypsiä”, joten ainakaan minulle ei tule sellaista ihmetystä, että jokin teos ei voisi olla esikoinen. The Cuckoo’s Calling on toisen käden tietojen perusteella kaiken lisäksi melko tavanomainen dekkari, joten valmius tarkoittaa lähinnä teknistä taitoa, jonka hankkiminen ei lopulta vaadi kuin työtä.

Veikkaan, että kustantamon tiedotus on supatellut valittujen kriitikoiden ja toimittajien korvaan, että Robert Galbraith ei olekaan ihan tavallinen tapaus. Että häntä voisi luulla jopa jonkun aiemmin julkaisseen kirjailijan salanimeksi.

2. Kustantamovalinta

Jos haluaisin kirjoittaa salassa ja haluaisin salaisuuteni pysyvän, tuskin käyttäisin samaa kustantamoa kuin muulle tuotannolleni. Varsinkaan Britanniassa, jossa varteenotettavia kustantamoja riittää.

Suomessa esimerkiksi Pirkko Saisio oli kirjoittanut aiemman tuotantonsa Kirjayhtymälle ennen kuin kirjoitti WSOY:n kustantaman teossarjan Jukka Larssonina. Eva Wein -nimellä kirjoittamansa kirjat Saisio antoi jälleen Kirjayhtymän kustannettavaksi. Hannu Salama kirjoitti dekkareita Otavalle, joka on kustantanut hänen tuotantonsa pääosan. Hänkin sitten ”paljastui”, mutta tuskin paljastuminen nosti järin paljon hänen salanimidekkareidensa myyntiä.

3. Kustannustoimittaja

The Telegraph kertoo, että ”Galbraithilla” ja Rowlingilla oli paitsi sama kustantamo myös sama kustannustoimittaja. Ei ole normaalia, että jonkin vähän myyvän dekkarin toimittaneen kustannustoimittajan nimi olisi toimittajien tiedossa. Ei toimittajia sellainen edes kiinnosta. Hyvä että kirjailijana tiedän muutaman lähimmän kollegani editorit.

Tieto marginaalidekkarin kustannustoimittajasta ei ole voinut selvitä kuin kustantamolähtöisesti. Kustantamo on halunnut toimittajien kiinnittävän huomiota asiaan. Jos taas jollekin toimittajalle olisi tullut mieleen tiedustella ”Galbraithin” teoksen toimittajaa ja Rowligia olisi oikeasti haluttu suojata, eihän kustannustoimittajan nimeä tietenkään olisi kerrottu.

***

Rowlingin halvasta hämäyksestä jää ikävä sivumaku. Tämän jälkeen mikään, mitä Rowling sanoo julkisuuden paineista, ei ole uskottavaa.

Kategoria(t): kustannusbisnes | Yksi kommentti

Murhaajan pelot

SmithWessonOlenhan pessyt veren käsistäni? Enhän ole pudottanut tapahtumapaikalle mitään raskauttavaa? Löytyykö suolampeen upottamani ase ja pystytäänkö se yhdistämään minuun?

”Kirjailijan psyyken näkökulmasta julkaisua odottava kirja on kuin tehty murha. Ei koskaan täydellinen. Kiinnijäämisen pelko”, kuvasi kirjailijakollegani Pasi Ilmari Jääskeläinen Twitterissä.

Jääskeläinen on samassa tilanteessa kuin minä: syksyn romaani lähti tällä viikolla painoon, enkä voi tehdä muuta kuin odottaa poliisitutkinnan käynnistymistä. Toisin kuin murhissa kirjojen kohdalla tiedetään ennalta, milloin tutkinta alkaa. Se tuskin tekee odottamisesta yhtään helpompaa.

***

Murha-analogia on osuva. Kirjailija on suunnitellut tekoaan huolella – romaani ei todellakaan ole hätäpäissä räiskäisty tappo.

Täydellisyyteen pyrkiminen taas kuuluu taiteen luonteeseen. Taiteilija muokkaa teostaan kauan sen jälkeen, kun prosessi-insinööri jo toteaisi, että työstä ei ole näkyvää hyötyä eikä sen tekemisessä taloudellista mieltä. Taiteessa ”riittävän hyvä” ei ole riittävän hyvä vaan merkityksetöntä.

Vaikken ole tehnyt murhaa, voin hyvin kuvitella, että huolellisesti suunnitellun verityön tekijä tarkkailee tekoaan seuraavat päivät ympäristöään poikkeuksellisen valppaasti ja heräilee myöhemminkin pelkoon.

Hermoherkkä murhaaja tulkitsee jokaisen viestin vainoharhaisesti ja itsensä kannalta negatiivisesti. Siksi kriitikot eivät aina kuulu taiteilijoiden ylimpiin ystäviin.

***

Kirjan intensiivisessä viimeistelyvaiheessa henkilöt ja tapahtumat tulevat uniin. Aivot editoivat romaanin lauseita lenkkipolulla, kassajonossa ja suihkussa. Ovathan kaikki muokkaukset siirtyneet myös tekstitiedostoon? Eihän romaanihenkilö vain esiinny missään kohtauksessa vanhalla nimellään? Ovatko vaatteet samanlaiset kuin edellisessä luvussa? Tarkistusta seuraa tarkistus, sitä uusi tarkistus.

Romaanin kirjoittamisen viimeistä vaihetta hallitsee yksityiskohtiin kiinnittyvä työ, ja kaiken kruunaa vedosten läpikäynti kirjoitusvirheitä metsästäen.

Sen jälkeen kun pelkojaan ei voi enää hukuttaa detaljeihin, alkavat entistä pahemmat kauhut: Millainen romaani on, kun se tulee painosta? Olenko kirjoittanut silkkaa roskaa?

Jäänkö kiinni? Mistä?

(Kolumni julkaistu Alma Median maakuntalehdissä 29. kesäkuuta.)

Kategoria(t): Ilta on julma, kirjoittaminen | 2 kommenttia

Vastoin ohjeita

Pysähtyminen kiellettyKoska suomalaiset taiteilijat ovat internetistä iloisesti pihalla – näin kertoi Hesarin toimittaja Jussi Pullinen kolumnissaan –, päätin pyytää Twitter-seuraajiltani ja Facebook-kirjailijaprofiilini lukijoilta toukokuussa apua romaanini editointiin.

Erään romaanihenkilön täytyy saada syanidikapseli kassakaapista, jonka lukon avaa kuusinumeroinen koodi. Valitsisinko koomisen sattuman vai tylsän mutta todennäköisemmin mahdollisen juonivaihtoehdon?

Ensimmäisessä vaihtoehdossa henkilö arvelee, että kassakaapin omistaja olisi valinnut koodiksi syntymäaikansa väärinpäin. Hän naputtelee koodia, epäonnistuu kertaalleen, kiroaa, tekee toisellakin yrittämällä virheen ja siitä hermostuneena söhäisee näppäintaulusta jonkin numeron päästäkseen aloittamaan kolmatta yritystä.

Hups! Kassakaappi avautuu. Kaapin omistaja on nimittäin käyttänyt koodin pohjana kahden ensimmäisen autonsa rekisteritunnusten numero-osia ja kasvattanut koodia yhdellä joka kerta, kun kassakaappi on vaatinut vaihtamaan salasanan.

Sattuma saada kuusinumeroinen koodi oikein kahdella yrittämällä on 1:500 000:een. Kassakaapin avautuminen väärän koodin ja sen syöttämisessä epäonnistumisen yhteisvaikutuksesta kuitenkin enteilisi romaanin luonteen muuttumista: tyyli lipuu Hitchcockista kohti Tarantinoa.

Toisessa vaihtoehdossa kassakaapin omistaja aiemmin illalla kassakaapilla ollessaan hätkähtää ja tönäisee kaapin oven kiinni jalallaan. Ovi ei kuitenkaan mene lukkoon, joten syanidia haluavan henkilön on myöhemmin helppo poimia ampulli raollaan olevasta kaapista.

***

Some-raadin äänestystulos oli selvä: todennäköinen ja tosikkomainen juoni on parempi kuin koominen ja sattumanvarainen.

”Suomi on diplomi-insinöörien maa. Haluan dekkarin, joka loksahtelee loogisesti kuin Duplot Mensa-lasten leirillä”, Tuomas Enbuske perusteli.

Hän on ehdottomasti oikeassa. Juuri tuollaisen kirjan monet lukijat haluavat.

Korkeisiin katsojalukuihin pyrkiviä televisiosarjoja ja elokuvia näytetään koeyleisöille ja tapahtumankulkuja muutetaan testihenkilöiden reaktioiden perusteella. Taiteen luonteeseen taas kuuluu yllätyksellisyys. Taiteilijan tehtävä on tarjota jotain muuta kuin mitä yleisö odottaa.

Esteettinen tavoitteeni on leikkiä vakiintuneilla genrekäytännöillä ja saada siten aikaan viihdyttävää mutta erilaista kirjallisuutta.

Siksikään en kerro, kumman juonivaihtoehdon valitsin.

(Kolumni ilmestynyt Alma Median maakuntalehdissä.)

Kategoria(t): estetiikka, Ilta on julma, kirjoittaminen | Kommentoi

Hilkka Eklund 1945–2013

Vasta Lauri Meren Helsingin Sanomiin kirjoittamasta nekrologista ymmärsin, sen rivien välistä tulkiten ja omiin kokemuksiini suhteuttaen, että olet ollut varmasti aikoinaan melkoinen tuittupää ja tiukasti poliittinen kirjoittaja.

Kun keskustelimme, emme koskaan puhuneet yhteiskunnallisista asioista. Puhuimme taiteesta, teatterista ja kirjallisuudesta, ja joskus toimittajantyöstäkin. Kirjallisuuskeskusteluissamme olit useimmiten kanssani samaa mieltä – siis oikeassa.

Hehkutit Kristian Smedsiä ja Samuli Reunasta ennen kuin kaikki puhuivat heistä. Tunnistit lahjakkuuden, taiteilijan. Se oli sinun ammattitaitoasi.

Emmehän me edes kovin usein nähneet, mutta kun sinut tapasi, tiesi tavanneensa persoonan. Kohtaamiset jäivät mieleen. Sinussa oli karismaa.

Sinulla oli mielipiteitä ja taito sanoa ne imakasti, enkä olisi halunnut asettua sanaharkassa sinua vastaan.

Viime vuosina pitkään jatkuneet syöpähoidot jättivät jälkensä sinuun niin fyysisesti kuin henkisestikin, mutta kiihkoasi se ei vienyt. Viimeiseksi keskusteluksemme taisi jäädä tapaaminen Helsingin kirjamessuilla, jossa muistelit nuoren naistoimittajan lehmäkeikkaa 1960-luvulla. Siinäkin tarinassa olit juuri sinä, tomera nainen, joka näytti itseään ylempänä oleville miehille.

T. Kultamussukkasi

Teemu Mäen teos Hilkka Eklund Seeing and Singing

Kategoria(t): kritiikki | Kommentoi