Rowlingin halpa hämäys

CuckoosCallingCoverEn suosittelisi J. K. Rowlingille salaisen agentin uraa. Veikkaan, ettei hän saa pidettyä joululahjojakaan salassa, jos hän peittelee jälkensä yhtä hyvin kuin suojatessaan identiteettinsä kirjailijasalanimellä.

Kuten tänään on uutisoitu, Rowling on ”paljastunut” The Cuckoo’s Calling -nimisen dekkarin kirjoittajaksi. Kirjan kanteen on painettu tekijäksi Robert Galbraith.

Kirjalliset toimittajasalapoliisit paljastivat salaisuuden yllättävästi pian sen jälkeen, kun osoittautui, että The Cuckoo’s Calling ei liiku kaupoista lukijoille.

”I had hoped to keep this secret a little longer because being Robert Galbraith has been such a liberating experience. It has been wonderful to publish without hype or expectation and pure pleasure to get feedback under a different name”, Rowling sanoo The Telegraphille.

En usko. Tai uskon sen, että on varmasti piinallista kirjoittaa julkisuuspaineiden alla. Vielä piinallisempaa näyttää kuitenkin olevan se, että megabestsellereihin tottuneen kirjailijan teos ei käy kaupaksi.

***

Rowlingin ”paljastuminen” oli pohjustettu hyvin. Tässä kolme syytä, joiden vuoksi uskon Rowlingin puhuvan puppua.

1. Kriitikkojen vainu

Epäilyttävää on se, että moni kriitikko oli huomauttanut teoksen poikkeuksellisesta kypsyydestä esikoisteokseksi. Olen kirjoittanut kritiikkejä 19 vuotta, mutta viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana tuskin olen enää käyttänyt tuota kritiikkikliseetä. Varsin monet esikoisteokset ovat ”kypsiä”, joten ainakaan minulle ei tule sellaista ihmetystä, että jokin teos ei voisi olla esikoinen. The Cuckoo’s Calling on toisen käden tietojen perusteella kaiken lisäksi melko tavanomainen dekkari, joten valmius tarkoittaa lähinnä teknistä taitoa, jonka hankkiminen ei lopulta vaadi kuin työtä.

Veikkaan, että kustantamon tiedotus on supatellut valittujen kriitikoiden ja toimittajien korvaan, että Robert Galbraith ei olekaan ihan tavallinen tapaus. Että häntä voisi luulla jopa jonkun aiemmin julkaisseen kirjailijan salanimeksi.

2. Kustantamovalinta

Jos haluaisin kirjoittaa salassa ja haluaisin salaisuuteni pysyvän, tuskin käyttäisin samaa kustantamoa kuin muulle tuotannolleni. Varsinkaan Britanniassa, jossa varteenotettavia kustantamoja riittää.

Suomessa esimerkiksi Pirkko Saisio oli kirjoittanut aiemman tuotantonsa Kirjayhtymälle ennen kuin kirjoitti WSOY:n kustantaman teossarjan Jukka Larssonina. Eva Wein -nimellä kirjoittamansa kirjat Saisio antoi jälleen Kirjayhtymän kustannettavaksi. Hannu Salama kirjoitti dekkareita Otavalle, joka on kustantanut hänen tuotantonsa pääosan. Hänkin sitten ”paljastui”, mutta tuskin paljastuminen nosti järin paljon hänen salanimidekkareidensa myyntiä.

3. Kustannustoimittaja

The Telegraph kertoo, että ”Galbraithilla” ja Rowlingilla oli paitsi sama kustantamo myös sama kustannustoimittaja. Ei ole normaalia, että jonkin vähän myyvän dekkarin toimittaneen kustannustoimittajan nimi olisi toimittajien tiedossa. Ei toimittajia sellainen edes kiinnosta. Hyvä että kirjailijana tiedän muutaman lähimmän kollegani editorit.

Tieto marginaalidekkarin kustannustoimittajasta ei ole voinut selvitä kuin kustantamolähtöisesti. Kustantamo on halunnut toimittajien kiinnittävän huomiota asiaan. Jos taas jollekin toimittajalle olisi tullut mieleen tiedustella ”Galbraithin” teoksen toimittajaa ja Rowligia olisi oikeasti haluttu suojata, eihän kustannustoimittajan nimeä tietenkään olisi kerrottu.

***

Rowlingin halvasta hämäyksestä jää ikävä sivumaku. Tämän jälkeen mikään, mitä Rowling sanoo julkisuuden paineista, ei ole uskottavaa.

Kategoria(t): kustannusbisnes | Yksi kommentti

Murhaajan pelot

SmithWessonOlenhan pessyt veren käsistäni? Enhän ole pudottanut tapahtumapaikalle mitään raskauttavaa? Löytyykö suolampeen upottamani ase ja pystytäänkö se yhdistämään minuun?

”Kirjailijan psyyken näkökulmasta julkaisua odottava kirja on kuin tehty murha. Ei koskaan täydellinen. Kiinnijäämisen pelko”, kuvasi kirjailijakollegani Pasi Ilmari Jääskeläinen Twitterissä.

Jääskeläinen on samassa tilanteessa kuin minä: syksyn romaani lähti tällä viikolla painoon, enkä voi tehdä muuta kuin odottaa poliisitutkinnan käynnistymistä. Toisin kuin murhissa kirjojen kohdalla tiedetään ennalta, milloin tutkinta alkaa. Se tuskin tekee odottamisesta yhtään helpompaa.

***

Murha-analogia on osuva. Kirjailija on suunnitellut tekoaan huolella – romaani ei todellakaan ole hätäpäissä räiskäisty tappo.

Täydellisyyteen pyrkiminen taas kuuluu taiteen luonteeseen. Taiteilija muokkaa teostaan kauan sen jälkeen, kun prosessi-insinööri jo toteaisi, että työstä ei ole näkyvää hyötyä eikä sen tekemisessä taloudellista mieltä. Taiteessa ”riittävän hyvä” ei ole riittävän hyvä vaan merkityksetöntä.

Vaikken ole tehnyt murhaa, voin hyvin kuvitella, että huolellisesti suunnitellun verityön tekijä tarkkailee tekoaan seuraavat päivät ympäristöään poikkeuksellisen valppaasti ja heräilee myöhemminkin pelkoon.

Hermoherkkä murhaaja tulkitsee jokaisen viestin vainoharhaisesti ja itsensä kannalta negatiivisesti. Siksi kriitikot eivät aina kuulu taiteilijoiden ylimpiin ystäviin.

***

Kirjan intensiivisessä viimeistelyvaiheessa henkilöt ja tapahtumat tulevat uniin. Aivot editoivat romaanin lauseita lenkkipolulla, kassajonossa ja suihkussa. Ovathan kaikki muokkaukset siirtyneet myös tekstitiedostoon? Eihän romaanihenkilö vain esiinny missään kohtauksessa vanhalla nimellään? Ovatko vaatteet samanlaiset kuin edellisessä luvussa? Tarkistusta seuraa tarkistus, sitä uusi tarkistus.

Romaanin kirjoittamisen viimeistä vaihetta hallitsee yksityiskohtiin kiinnittyvä työ, ja kaiken kruunaa vedosten läpikäynti kirjoitusvirheitä metsästäen.

Sen jälkeen kun pelkojaan ei voi enää hukuttaa detaljeihin, alkavat entistä pahemmat kauhut: Millainen romaani on, kun se tulee painosta? Olenko kirjoittanut silkkaa roskaa?

Jäänkö kiinni? Mistä?

(Kolumni julkaistu Alma Median maakuntalehdissä 29. kesäkuuta.)

Kategoria(t): Ilta on julma, kirjoittaminen | 2 kommenttia

Vastoin ohjeita

Pysähtyminen kiellettyKoska suomalaiset taiteilijat ovat internetistä iloisesti pihalla – näin kertoi Hesarin toimittaja Jussi Pullinen kolumnissaan –, päätin pyytää Twitter-seuraajiltani ja Facebook-kirjailijaprofiilini lukijoilta toukokuussa apua romaanini editointiin.

Erään romaanihenkilön täytyy saada syanidikapseli kassakaapista, jonka lukon avaa kuusinumeroinen koodi. Valitsisinko koomisen sattuman vai tylsän mutta todennäköisemmin mahdollisen juonivaihtoehdon?

Ensimmäisessä vaihtoehdossa henkilö arvelee, että kassakaapin omistaja olisi valinnut koodiksi syntymäaikansa väärinpäin. Hän naputtelee koodia, epäonnistuu kertaalleen, kiroaa, tekee toisellakin yrittämällä virheen ja siitä hermostuneena söhäisee näppäintaulusta jonkin numeron päästäkseen aloittamaan kolmatta yritystä.

Hups! Kassakaappi avautuu. Kaapin omistaja on nimittäin käyttänyt koodin pohjana kahden ensimmäisen autonsa rekisteritunnusten numero-osia ja kasvattanut koodia yhdellä joka kerta, kun kassakaappi on vaatinut vaihtamaan salasanan.

Sattuma saada kuusinumeroinen koodi oikein kahdella yrittämällä on 1:500 000:een. Kassakaapin avautuminen väärän koodin ja sen syöttämisessä epäonnistumisen yhteisvaikutuksesta kuitenkin enteilisi romaanin luonteen muuttumista: tyyli lipuu Hitchcockista kohti Tarantinoa.

Toisessa vaihtoehdossa kassakaapin omistaja aiemmin illalla kassakaapilla ollessaan hätkähtää ja tönäisee kaapin oven kiinni jalallaan. Ovi ei kuitenkaan mene lukkoon, joten syanidia haluavan henkilön on myöhemmin helppo poimia ampulli raollaan olevasta kaapista.

***

Some-raadin äänestystulos oli selvä: todennäköinen ja tosikkomainen juoni on parempi kuin koominen ja sattumanvarainen.

”Suomi on diplomi-insinöörien maa. Haluan dekkarin, joka loksahtelee loogisesti kuin Duplot Mensa-lasten leirillä”, Tuomas Enbuske perusteli.

Hän on ehdottomasti oikeassa. Juuri tuollaisen kirjan monet lukijat haluavat.

Korkeisiin katsojalukuihin pyrkiviä televisiosarjoja ja elokuvia näytetään koeyleisöille ja tapahtumankulkuja muutetaan testihenkilöiden reaktioiden perusteella. Taiteen luonteeseen taas kuuluu yllätyksellisyys. Taiteilijan tehtävä on tarjota jotain muuta kuin mitä yleisö odottaa.

Esteettinen tavoitteeni on leikkiä vakiintuneilla genrekäytännöillä ja saada siten aikaan viihdyttävää mutta erilaista kirjallisuutta.

Siksikään en kerro, kumman juonivaihtoehdon valitsin.

(Kolumni ilmestynyt Alma Median maakuntalehdissä.)

Kategoria(t): estetiikka, Ilta on julma, kirjoittaminen | Kommentoi

Hilkka Eklund 1945–2013

Vasta Lauri Meren Helsingin Sanomiin kirjoittamasta nekrologista ymmärsin, sen rivien välistä tulkiten ja omiin kokemuksiini suhteuttaen, että olet ollut varmasti aikoinaan melkoinen tuittupää ja tiukasti poliittinen kirjoittaja.

Kun keskustelimme, emme koskaan puhuneet yhteiskunnallisista asioista. Puhuimme taiteesta, teatterista ja kirjallisuudesta, ja joskus toimittajantyöstäkin. Kirjallisuuskeskusteluissamme olit useimmiten kanssani samaa mieltä – siis oikeassa.

Hehkutit Kristian Smedsiä ja Samuli Reunasta ennen kuin kaikki puhuivat heistä. Tunnistit lahjakkuuden, taiteilijan. Se oli sinun ammattitaitoasi.

Emmehän me edes kovin usein nähneet, mutta kun sinut tapasi, tiesi tavanneensa persoonan. Kohtaamiset jäivät mieleen. Sinussa oli karismaa.

Sinulla oli mielipiteitä ja taito sanoa ne imakasti, enkä olisi halunnut asettua sanaharkassa sinua vastaan.

Viime vuosina pitkään jatkuneet syöpähoidot jättivät jälkensä sinuun niin fyysisesti kuin henkisestikin, mutta kiihkoasi se ei vienyt. Viimeiseksi keskusteluksemme taisi jäädä tapaaminen Helsingin kirjamessuilla, jossa muistelit nuoren naistoimittajan lehmäkeikkaa 1960-luvulla. Siinäkin tarinassa olit juuri sinä, tomera nainen, joka näytti itseään ylempänä oleville miehille.

T. Kultamussukkasi

Teemu Mäen teos Hilkka Eklund Seeing and Singing

Kategoria(t): kritiikki | Kommentoi

Edinburgh Marathon 26.5.2013

26052013328Tänään oli editoinnista taukopäivä, sillä myös Edinburghissa pannaan hullut järjestykseen juoksemalla. Edinburghin maraton on iso tapahtuma, joka on saanut IAAF:n pronssistatuksen. Pohjoismaisista maratoneista käsittääkseni yhdelläkään ei ole tällä kaudella mitaliluokitusta, vaikka ainakin Tukholma on osallistujamäärältään suurempi. Samana viikonloppuna Edinburghissa juostaan myös puolikas ja kymppi, jotka nostavat tapahtuman kokonaisosallistujamäärän 30 000:n huitteille.

Blogini ei ole muuttumassa juoksublogiksi, mutta kirjoitan nyt tuoreeltaan – juoksuvaatteiden pyöriessä pesukoneessa ja palautumisjuoman kylmentyessä pakastimessa – raportin ainakin niille, jotka harkitsevat tapahtumaan osallistumista. Siinä tapauksessa muuten kannattaa siirtyä harkitsemisesta toimeen, sillä Edinburghin maraton täyttyy Euroopan isojen maratonien tapaan nopeasti. Kun itse ilmoittauduin aivan viime vuoden lopulla, täysmatka oli jo täynnä, mutta ulkomaalaisilla oli vielä ohituskaista. Myös keräämällä rahaa hyväntekeväisyyteen voi päästä mukaan vielä myöhemmin.

***

Edinburghin maraton mainostaa olevansa Britannian nopein. Nopeus on saavutettu ensinnäkin maisemien kustannuksella: lähtöpaikat (osa juoksijoista lähtee London Roadilta, osa Regent Roadilta) ovat kaupungin keskustassa, josta laskeudutaan Arthur’s Seat -vuoren juurelle, mutta parin ensimmäisen kilometrin jälkeen maisemat muuttuvat teollisuushalleiksi ja maalaismaantieksi. Reitin komein pätkä kulkee Portobellon uimarannan rantabulevardia pitkin (noin viidestä mailista eteenpäin). Merenrantaa ei ole sen lisäksi kuin toisessa kohdassa, mikä on varmaankin tuulten kannalta hyvä asia.

Toinen tapa saada maratonreittiin vauhtia on korkeuserot. Suurin osa matkasta kuljetaan skottimittapuulla tasaisessa maastossa. Merkittäviä nousuja reitillä ei ole. Kyseenalainen nopeustuskikka on se, että maraton starttaa selvästi merenpinnan tasoa korkeammalta.

Alun laskuvoittoisuudesta ei ehkä ole kovin suurta hyötyä, sillä ensimmäiset kilometrit olivat enemmän sopivan juoksureitin etsimistä kuin varsinaista juoksua. Osasyyllinen tähän olin itse, sillä maratonille ilmoittautuessani olin aavistellut, että pystyisin ehkä 3.30–3.40:n loppuaikaan. Koska tapani on aloittaa rauhallisesti, ilmoitin aikatavoitteekseni 3.45, jolla päädyin keltaiseen ryhmään.

Vaikka sain paikan aivan keltaisen karsinan edestä, alkumatka meni ohitellessa ja suihkiessa jalkakäytävältä ajoradalle, välillä nurmikolle, roskiksia (sellaisia isoja keräysastioita, joiden alla on pyörät – miksi niitä ei ollut siirretty pois reitiltä?) kiertäessä. Reitillä oli alkumatkassa myös muutama kapeikko ja 90 asteen käännös, joissa vauhti laski lähes kävelyyn.

***

Sää tänään oli juoksun kannalta ihanteellinen. Kuukausi Skotlannissa on osoittanut, että täällä säät voivat vaihdella huomattavasti ja nopeasti. Aamu oli aurinkoinen, mutta kun läksin kohti starttipaikkaa, taivas pilvistyi hetkessä. Lämpötila oli 12 asteen tietämillä, joten shortsit ja lyhythihainen T-paita olivat itsestään selvä juoksuasu. Koska päiväksi oli luvattu pilvistä, puin vanhan tummansinisen Helsinki City Marathon -T-paidan, koska ajattelin vähän nostaa kansallistunnetta, korostaa suomalaisuuttani ja tietysti mainostaa HCM:ää. Paidan huono puoli on se, että auringon paistaessa siinä tulee kuuma. Vaihtoehtona olisi ollut täysvalkea T-paita, mutta en kadu valintaani.

Sää pysyi pilvisenä suurimman osan ajasta, eikä missään vaiheessa satanut (paitsi kotimatkalla kävellessäni Tescosta). Startti oli kymmeneltä (sen oli ilmoitettu olevan 9.50, mutta ei starttipistooli ainakaan kello 9.50 pamahtanut), ja jossain puolenpäivän nurkilla aurinko alkoi paistaa suunnilleen kolmen vartin ajaksi. Silloin vettä piti kaataa niskaan ja päähän.

Vettä: huoltojuomana oli tosiaan vesi ja sen lisäksi parilla paikalla geeliä. Menin omilla taskusokereillani ja join joka pisteessä, sillä vesipisteitä oli melkoisen harvakseen. Vesi (spring water) annettiin pienistä pulloista, joista juominen oli toki kätevää, mutta roskan määrä hirvitti. Toivottavasti pullot saadaan hyötykäytettyä hyvin. Käytännön ongelmakin tuli siitä, että osa juoksijoista viskasi pullon juoksureitille, eivätkä ne varmaankaan anna tossun alla periksi yhtä hyvin kuin muovimukit. Onneksi ei tarvinnut testata.

Tuuli oli reitin kannalta suotuisa. Ensinnäkin tuuli oli täkäläisittäin vähäistä, suunnilleen viisi metriä sekunnissa, ja toiseksi se tuli valtaosan reitistä takaa ennemmin kuin vastaan. Tosin taivashan pilvistyi ja tuuli voimistui tietenkin juuri sopivasti noin 35 kilsan kohdalla…

***

Paitsi että kilometrejähän ei tietenkään käytetty vaan maileja. Mailimaratonin ensikertalaiselle mailitaulut toivat  vauhdinseurantaongelman. Jaoin reitin mielessäni viiden mailin eli noin kahdeksan kilometrin pätkiin ja tarkastelin etenemistäni niiden mukaan. Loppuun jäi 1,2 mailin pätkä, joka on henkisesti ja miltei matkanakin sama kuin kilometrimaratonin risat 40:n jälkeen.

Loppumatkalla huomasin seuraavani matkan edistymistä kellosta. En foot podin mittaamana matkana (foot pod antoi matkakseni 41,5 km) vaan ajasta: milloin seitsemän minuuttia tulee täyteen, milloin tulee seuraava mailitaulu? Maali oli Musselburghin stadionilla, jossa kai pelataan rugbya. Maalisuora oli päällystetty nurmelle muovimatolla, joka pompotteli jalan alla viimeiset sata metriä.

Maalissa kaulaan ripustettiin mitali ja käteen lyötiin Finisher-T-paidan sisältävä säkki. Maalihuolto oli mitätön: tarjolla oli vesipulloja ja maalialueen ulkopuolella myynnissä olutta (”parempi palautusjuoma kuin vesi”, mainosti liitutaulu), jäätelöä sun muuta. Ulkopuolella olivat myös vessat, jonne pääsyä olin odottanut jos en aivan kymmenen kilometrin kohdalta asti niin ainakin viimeiset puoli tuntia. Vessajono oli kuitenkin niin pitkä, että ajattelin selvitä kämpille.

Myös lähtöpaikalla vessajonot olivat mittavat. Siirtovessoja oli käsittämättömän vähän. Lisäksi oli muutama pisuaari, joiden jono eteni mukavasti. Lisää vessoja lähtöön ja maaliin! Aivan lähtölaukauksen aikaankin osa juoksijoista vielä jonotteli vessaan. Kuuluttaja muistutteli vähän väliä ennen lähtöä, että puistoon pissaamisesta voi seurata hylkääminen, mutta kellon käydessä kohti lähtöaikaa ensin miehet löysivät puiden suojat, sitten naiset ryhtyivät kyykistelemään puskiin. Reitin varrella bajamajoja oli hyvin, samoin pikapistäytymiselle sopivaa maastoa. Itse onneksi selvisin vessareissutta kotiin asti.

Mikä ei ollutkaan ihan päiväkävely. Järjestäjän markkinoi omia shuttle bussejaan ja erään liikennöitsijän linja-autovuoroja, jotka lähtevät parinkymmenen minuutin kävelymatkan päästä maalialueelta. Lothian Buses -yhtiö sen sijaan liikennöi aivan maalialueen takana olevan Pinkie Roadin pysäkeiltä kahta vuoroa keskustaan £ 1,50 hintaan, kun järjestäjän bussi olisi maksanut lähemmäs viisi puntaa. Järjestäjien bussin matka-ajaksi oli ilmoitettu 45 minuuttia – vaikka ei maalialue sentään aivan korvessa ollut.

Aika-arvio oli varmasti osuva, sillä liikennettä oli valtavasti ja jonot seisoivat, vaikka itse maraton ei enää aiheuttanut häiriöitä liikenteeseen. Varsin moni oli järjestäjien kehotuksista huolimatta tullut katsomaan kisaa autolla. Vaikka paluumatkaan julkisella liikenteellä saattoi kulua jopa tunti, se oli kuitenkin nopeampi kuin kalliimpi shuttle: bussi lähti heti maalialueen luota ja toi keskustassa kannaltani parempaan paikkaan kuin shuttle.

***

26052013324Järjestelyistä Edinburghin maraton ei siis saa kovin hyviä pisteitä. Myös numerolapun hakeminen oli ongelmallista: kaksi tietokonetta, joiden käyttäjät eivät ehkä olleet kotonaan tietokoneiden kanssa. Ja sitten tulee joku, jonka sukunimessä on erikoinen ä-kirjain! Numerolapussa ä-kirjain on näköjään korvattu yhdistelmällä ”pukki + pykälä”. Onneksi meiliosoitteella löytyi oikea kirjekuori.

Ulkomaisesta maratonista ehkä useammin lähtee hakemaan kokonaisvaltaista juoksuelämystä kuin huippuaikaa. Edinburghin maraton ei ensimmäisiä kilometrejä lukuun ottamatta tarjonnut visuaalisia elämyksiä. Kannustusta oli kyllä hyvin – osa reitistä kulki kahteen suuntaan, joten kannustajat saivat kannustettua sekä meno- että paluumatkalla olevia juoksijoita, ja me menomatkalla olevat saimme aplodeerata palaaville kärkijuoksijoille – ja soitantoakin (rummutusta, puhaltimia). Hajuelämyksiä tarjosivat lehmät.

Reitin varren lapset olivat järjestäneet kastelupisteitä (vesikonepistoolilla), tarjosivat karkkeja energiatankkaukseen ja käsiään läiskittäväksi. Juoksijoiden kesken tuntui vallitsevan mukava henki, vaikka en varsinaisesti jutellutkaan kenenkään kanssa. Yhden miehen kanssa naurahdimme jäätelökojulle, joka teki itseään tykö energiantarpeisille juoksijoille, toisen kanssa kisailimme reilun 40 kilometrin kohdalla muutaman sadan metrin verran ja vaihdoimme muutaman sanan maalissa: koska hän ei suostunut heti jäämään ohitettuani hänet, jouduin pinkomaan jonkin matkaa kovempaa kuin olisin muuten juossut. Kiitin häntä kymmenestä sekunnista.

Kokonaisfiilikseen vaikuttaa merkittävästi se, kuinka oma juoksu sujuu. Minulla juoksu sujui juuri niin kuin piti, ja tulos oli selvästi parempi kuin osasin odottaa. Sain juostua nousujohteisesti. Ensimmäiset viisi mailia olivat juoksun hitaimmat, nopein viiden mailin pätkä taas oli väli 15–20 mailia ja kovin keskinopeus oli pätkällä 25–26,2 mailia. Vatsa hieman vaivaili, mutta ei niin pahoin, että olisi pitänyt käydä bajamajassa.

Virallisten tulosten mukaan en jäänyt voittajasta, Tola Lemasta, edes tuntia!

Aloittelijamokani oli se, että otin juoksuun edellisviikolla ostamani sneaker-sukat, joita olin testannut vain muutamalla lyhyellä lenkillä. Tähän asti olen juossut kaikki maratonini Helsingistä Saiturin Pörssistä ostamillani halpissukilla, mutta niitä ei ole enää näkynyt kaupassa ja viisi vuotta sitten hamsteroimani varasto alkaa ehtyä. Niinpä olen ostanut Edinburghista 20 paria juoksusukkia, kolmea eri plaatua. Niistä käytössä oli nyt ohuin. Kymmenen kilometrin tienoilla tunsin oikean jalan sukan menneen ruttuun. Ei se varsinaisesti juoksua haitannut, mutta luulen, että huomenna päkiässä oikean isovarpaan kohdalla on komea rakkula.

(Kuten itsekorosteisista valokuvista huomaa, maaliin pääsyn jälkeen aurinko helli hetken.)

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Taiteilijaresidenssien puolesta

25052013316Taiteen edistämiskeskus aikoo lakkauttaa entisten alueellisten taidetoimikuntien residenssitoiminnan. Uutinen on harmillinen. Olen itse ollut kirjoittamassa Etelä-Savon taidetoimikunnan residenssissä Barcelonan lähellä ja Pirkanmaan taidetoimikunnan residenssissä Prahassa, ja residenssijaksot ovat varsinkin parina viime vuotena tulleet tärkeäksi osaksi kirjoitustyötäni.

Parhaillaan istun Edinburghissa WSOY:n kirjallisuussäätiön residenssissä editoimassa ensi syksynä ilmestyvää romaaniani. Olen kirjoittanut tätä romaania myös Budapestissä, jossa olin omaehtoisessa residenssissä, siis majoituin viikoksi edulliseen hotelliin takomaan käsikirjoitusta, ja Berliinissä Särön residenssissä Suomen Kirjailijaliiton asukkaana. Edellistä romaaniani Kolmikulmaa hakkasin Prahassa taidetoimikuntien kämpässä.

Kolme romaania kolmessa vuodessa palkkatyön ohessa olisi ollut mahdoton suoritus, jos en olisi päässyt aika ajoin uppoutumaan täysin käsikirjoitukseen jossain muualla kuin kotioloissa.

Alueellisten taidetoimikuntien residenssitoiminnalla on pitkät perinteet viime vuosituhannelta asti. Idea on se, että alueellinen taidetoimikunta (käytän tässä vanhaa nimeä, koska viittaan poistuvaan järjestelmään) vuokrasi tyypillisesti yhdessä parin muun taidetoimikunnan kanssa kookkaan huoneiston jostakin Euroopan suurkaupungista. Alueellinen taidetoimikunta valitsi residentit, jotka pääsivät vetäytymään viikosta kuukauteen. Residenssijaksojen käyttötarkoitukset ovat varmasti taiteilijakohtaisesti vaihdelleet intensiivisestä työstä uuden suunnitelman etsimiseen ja virkistykseen. Kaikki ovat olennaisia vaiheita taiteellisessa luomisprosessissa.

***

Kookkaan kalustetun huoneiston vuokra Keski- tai Etelä-Euroopan kulttuurikaupungissa lienee jonkin verran toistatuhatta euroa, minkä päälle tulevat sähköt ja nettiyhteydet, ehkä vedet ja lämmötkin. Tyypillisesti taidetoimikunnat eivät ole tukeneet matkoja, vaan lentoliput ja muun elämisensä taiteilijat ovat maksaneet itse.

Kolmen taidetoimikunnan kesken jaettuna residenssikustannus on varmaankin alle 500 euroa kuukaudessa, siis noin 6000 euroa vuodessa (ilman residenssin hallinnoinnista aiheutuvia toimistokuluja). Se on kolmen–neljän kuukauden taiteilija-apurahan verran eli taidetoimikunnan budjetissa kohtuullisen pieni summa siihen verrattuna, kuinka monta taiteilijaa tai taidealan toimija residenssitoiminta palvelee. Jos residenssiaika olisi keskimäärin kaksi viikkoa ja residenssin käyttöaste 80 prosenttia, vuodessa yksi taidetoimikunta palvelee 20 käyttäjää.

Residenssitoiminta on edullista juuri siksi, että sitä hoidetaan yhdessä ja keskitetysti. Jos taiteilija hankkii työskentelyä varten kalustetun yksiön jostain Euroopan merkittävästä kaupungista viikoksi, kustannus on samaa luokkaa kuin hotellimajoituksessa.

Pidempien vuokra-aikojen myötä vuorokausihinta laskee selvästi ja markkina muuttuu toiseksi. Lyhyeksi ajaksi vuokraava on samalla markkinalla kuin keikkatyöläiset, joita Suomessa palvelee esimerkiksi Forenom. Pitkän ajan kimppavuokralainen (kuten taidetoimikunta) taas on vuokralaisena samassa asemassa kuin vakituinen asukas.

Siksi toivon, että Taiteen edistämiskeskus miettii, onko jotakin muuta keinoa, jolla taiteilijoiden residenssityöskentelyä voitaisiin edistää kustannustehokkaasti, jos vanhojen alueellisten taidetoimikuntien residenssitoiminta lakkautetaan.

(Postauksen kuvassa kirjailija ei ole editointityössä, koska ottaa valokuvaa tähän postaukseen liitettäväksi.)

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Suuri kapitalistinen romaani

alastalonsalissaHesari etsii jo hyvissä ajoin alkaneen vuosituhannen parasta suomalaista romaania. Lehti on tehnyt aiemminkin mielenkiintoisia kyselyjä ja niiden pohjalta juttusarjoja, joissa on nostettu esiin muitakin kuin edellisen kuukauden aikana ilmestyneitä kirjoja ja muita taideteoksia. Erään tällaisen listauksen ykkönen oli Volter Kilven Alastalon salissa.

Alastalon salissa -romaanin lukeminen tunnutaan mieltävän extreme-kokemukseksi. Vähän sellainen se oli minullekin keväällää 2004, kun luin kirjan. Kirjan lukemalla tienasin T-paidan, jonka mukaan olen lukenut Kilven romaanin – huomenne tulee kuluneeksi täsmälleen yhdeksän vuotta siitä, kun vedin sen ylleni ensi kerran.

Kirjoitin lukuprojektistani jutun Satakunnan Kansaan. Alla juttu uusintana.

Suuri kapitalistinen romaani

Tänä keväänä olen kirjoittanut Satakunnan Kansaan vähemmän kirja-arvosteluja kuin kertaakaan liki kymmeneen vuoteen. Se ei tarkoita, että olisin laiskotellut. Ei: olen lukenut Volter Kilven Alastalon salissa -romaania, suurinta suomalaista kapitalismin kuvausta.

Kaikki alkoi oikeastaan siitä, että tein Arvopaperi-lehteen henkilökuvaa Koneen pääjohtajasta Antti Herlinistä. Kirjoitin pätkää Herlinin suvun kiemuraisista valtaperimyksistä ja salatuista ennakkoperinnöistä. Asia taustoittaessani löysin vinkin, jonka mukaan Alastalon salissa -romaanissa Pukkilan isännän poikien kesken oli salattu ennakkoperintätapaus. Päätin tarkistaa asian ja hain kirjastosta Alastalon salissa, osat 1 ja 2. Koska suomenkielinen laitos oli lainassa, jouduin turvautumaan Thomas Warburtonin ruotsinnokseen.

Samaan aikaan Helena Laine Satakunnan Kansan kulttuuritoimituksesta soitti ja kehotti poistamaan syntini. Joulukuussa olin nimittäin kertonut, etten ole saanut luettua Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyttä loppuun lukuisista yrityksistäni huolimatta. Helena kannusti, että synti olisi syytä pyyhkäistä pois. Kuulemma Jari O. Hiltunenkin oli luvannut lukea Alastalon salissa.

Sen enempiä ajattelematta tunnustin, etten minäkään ole lukenut Alastalon salia, kirjaa, joka kaksiosaisena työpöydälläni makasi, ja että sepä sattui, minäkinhän voisin sen lukea.

Olen aiemminkin joutunut kärsimään nopeista päätöksistäni. Noista sanoista alkoi neljän ja puolen kuukauden urakka.

***

Luku-urakkani alkoi hyvin. Ensimmäisen sivun vetäisin kuin vettä vain.

Sitten nukahdin.

Ensimmäisenä lukupäiväni, elettiin suunnilleen tammikuun puoliväliä, punnersin vaivoin esiluvun loppuun.

Seuraavana päivänä läksin Ouluun, jossa järjestettiin Lasten ja nuorten valtakunnalliset sanataidepäivät. Avajaisiin osallistumisen sijasta vietin aikaa Alastalon salissa. Aloin päästä kirjan imuun. Volter Kilven valtava, tiukka ja täsmällinen sanasto ja vyöryvä kerronta veivät mukanaan.

Oulussa tapasin tämän vuoden Finlandia-raatilaisen, kirjastonhoitaja Marja-Leena Mäkelän, joka oli lukenut Alastalon viime vuoden lopulla Thaimaassa. Vertailimme kokemuksiamme henkilöistä ja Kilven kerronnasta.

Alastalon kenties kuuluisin kohtaus on sen kolmas luku, jossa ”Härkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piipuhyllyltä ja tuumailee ajankuluksi erinäisiä”. Otavan tänä keväänä julkaisemassa painoksessa luku alkaa sivulta 51 ja päättyy sivulle 121.

Saattaa kuulostaa pitkältä luvulta ihan vain piipun valitsemiseen, mutta ei se sitä ole. Samalla kun Härkäniemi valitsee piippua, hän paljastaa koko maailmankuvansa sitä kautta, mitä hän piipuista ajattelee. Eikä vain omaa maailmankuvaansa vaan ihmisluokan maailmankuvan. Kilpi kirjoittaa kapitalisteista, näyttää kapitalismin eri vivahteita, analysoi tarkasti arvomaailmaa, sitä, mikä on sopivaa, arvostettavaa, kunnioitettavaa 1800-luvun lopun saaristolaisyhteisössä.

Sen jälkeen kun Härkäniemi oli kuvaillut piippuja, punninnut niiden periä käsisään ja miettinyt, millainen tarina mihinkin piipuu liittyi, Härkäniemen valintaan kohdistui kiihkeä mielenkiinto. Minkä piipuista hän valitsisi?

Olin niin utelias Härkäniemen päätöksen suhteen, että jätin illanviettoseurueen, avonaisen rommipullon ja kirjailijaseuran ja vetäydyin jännäämään Härkäniemen valintaa. Petyin hieman.

Volter Kilpi oli saanut puijattua minua! Sellainen on kirjassa aina kunnioitettavaa.

***

Oulun-viikon jälkeen Alastalon salissa painui yöpöydällä olevan kirjapinon pohjimmaiseksi. Kun kappaleella saattaa olla mittaa viisi sivua, kirjaa ei viitsi avata mainostaukolukemiseksi.

Helmikuussa kirjoitin yhdessä Tapani Baggen kanssa syksyllä ilmestyvän nuortenromaanin Helmi kuukausi. Kirjoitan siinä nuoren pörssijupin Olan näkökulmaa. Laitoin Olan lukemaan Alastaloa, onhan se sentään kuvaus laivanvarustamisesta, siitä, kuinka yhden kylän miehet päättävät rakentaa parkkilaivan. Helmen kuukauden aikana Ola ehtii lukea kirjaa enemmän kuin minä ehdin lukea sitä helmikuun aikana.

Keskiviikkoisin käyn kirjailijasaunassa. Kirjailija Torsti Lehtinen kertoi siellä, että hän oli lukenut Alastalon salissa yhden matkan aikana. Hän oli ollut Sveitsissä, josta hän oli tullut puhumaan Suomeen. Matkan hän oli taittanut junalla.

Minäkin otin Alastalon matkalukemisekseni. Neljän kuukauden aikana olen lukenut sitä junassa Helsingistä Ouluun, lentokoneessa Oulusta Helsinkiin, Joensuusta Helsinkiin, Tukholmasta Helsinkiin Helsingistä Málagaan, Barcelonasta Helsinkiin, laivassa Turusta Tukholmaan, bussissa Upsalasta Arlandaan. En ole tehnyt riittävän pitkiä matkoja, sillä kulkuvälineiden lisäksi olen lukenut kirjaa hotellihuoneissa, puistonpenkeillä ja ennen muuta kotisängyssä.

Upsalan jokivarressa puistonpenkillä havahduin Volter Kilven suuruuteen maailmankuvan kuvaajana. Hänhän kuvaa noin laajassa mitassa hallitustyöskentelyä, yrityksen perustamista ja sen perustajia, heidän motiivejaan ja ajatuksiaan.

Yllättävää, ettei nykyaika ole tuottanut suurta suomalaista hallitustyöskentelyromaania. Tyylilajejakin olisi helppo keksiä: kuinka Jari Tervo panee suurliikemiehet pohtimaan pikku asioita ja pieruvitsejä suuria päätöksiä tehdessään, tai kuinka Paavo Haavikko jylisyttää vuoropuhelussa eri puolia edustavien henkilöiden näkemyksiä ja lyö lakonisilla lauseilla pohjan pois aiemmilta kehittelyiltä.

Kilven romaanin vetävin tarina on sen kolmastoista luku, sisäkertomus, jossa Härkäniemi kertoo jutun Vaasan Villestä. Se on realistisesta kehyksestään ja aikuismaisista tapahtumistaan huolimatta satu, jossa vaikeuksien kautta päästään voittoon, väärin perustein syytetty saa lopulta palkkansa – ja ennen kaikkea sen päähenkilö tulee upporikkaaksi. Rahoja pursuavien kirstujen kuvausta lukiessaan silmien edessä näkee Roope Ankka -sarjakuvia.

Tarina kannustaa Alastalon saliin kokoontuneita laivanvarustajia. Samalla se kertoo heidän haaveistaan, lottokansan haaveista. Kilven romaaniinsa upottama tarina nostaa säästämisen ja säästeliäisyyden jalustalle. Jos aika on rahaa, pitkä aika on paljon rahaa, kuten pankki mainostaa.

***

Ihailen Volter Kilven nöyristelemättömyyttä. Hän ei pyri helppoon lauseeseen eikä sulavasti etenevään kerrontaan niin kuin valtaosa nykykirjallisuudesta. Minunkin kirjallinen ihanteeni on sulava kerronta, jossa maailmankuvat jyrisevät rakenteen tasolla, enkä näkemystäni Kilvenkään romaanin ansiosta ole muuttanut.

Siitä huolimatta halusin kokeilla, mitä koukeroisuudella voi saavuttaa. Alastalon salia lukiessani huomasin, että sillä voittaa ainakin lukijan herkeämättömän huomion. Sillä myös voittaa keinon kuvata henkilöidensä ajatuksia syvästi, syvemmin kuin muilla keinoin. Kilpi katsoo järkyttävän läheltä. Hän käyttää mikroskooppia.

Olin jo parin vuoden ajan pohdiskellut nuortenromaania, joka kertoisi nykyaikaisen Romeo ja Julia -tarinan, tarinan, jossa globalisaatioaktivistityttö ja suurkapitalistin poika rakastuvat toisiinsa. Kilveltä sain rohkaisua työstää suunnittelemaani romaania pitkävirkkeisellä kerronnalla. Aloin kirjoittaa kirjaa, samalla luin Alastaloa.

Barrikadirakkauden (Barrikadirakkaus on työnimi, joka saattaa vielä vaihtua) kieli ei ole yhtä koukeroista kuin Kilven loistava, rikas, rannikkoseudun vanhahtavuutta ja arvokkuutta joka lauseessa kantava parsi. Kilpi-vaikutteisuutta sen sijaan on romaanin virkerakenne, se, että piste on niin vahva välimerkki, ettei sitä kannata edes ihan joka sivulle pistää.

En toki ole päässyt lähellekään Kilven kielen tasoa, ja huomasin, että vaikka otin vaikutteita Alastalosta, Barrikadirakkauden kieli on luonteeltaan toisenlaista. Siinä missä Kilven isäntämiehet ovat mielipiteissään vankkoja ja käyttävät virkkeenmittansa ajatuksensa vahvistamiseen, minun nuoret päähenkilöni epävarmuudessaan pohtivat virkkeen sisällä saman asian eri puolet.

Viikko siten sähköpostitin nuortenromaanin käsikirjoituksen ensimmäisen version kustannustoimittajalleni Tammeen. Tänä viikonloppuna olen lukenut Alastalon salia kohti loppua.

Nyt, 23. toukokuuta kello 14.42 vedän ylleni ”Olen lukenut Alastalon salissa” -T-paidan ja olen hetken hiljaa, punnitsen Kilven mestariteosta käsissäni ja kävelen se kädessäni kotimaisen kaunokirjallisuuden hyllyni eteen, raivaan tilaa, ja asetan teoksen molemmat osat sisältävän niteen paremmuusjärjestykseen järjestetyn hyllyni ylimmälle laudalle, aivan vasemmalle, sinne, missä on Seitsemän veljestä.

Artikkeli on julkaistu Satakunnan Kansassa toukokuun 2004 lopussa. Postauksen kuvassa on pokkariversio, vaikka luin romaanin keväällä 2004 ilmestyneenä kovakantisena kirjana ja sivunumerot viittaavat siihen.

Kategoria(t): lukeminen, Uncategorized | Yksi kommentti

Juonia, tyttö, juonia!

gonegirlOlen ollut toukokuun ajan WSOY:n kirjallisuussäätiön residenssissä Edinburghissa editoimassa ensi syksynä ilmestyvää romaaniani. Päivät ovat olleet työntäyteisiä, mutta iltaisin ennen nukahtamista on jäänyt hetki aikaa lukea – ja sitä olen odottanut, sillä luvussa on ollut Gillian Flynnin Gone Girl.

Olin hipelöinyt kirjaa Lontoossa, jossa kävin tekemässä taustatarkisteluja ja pokkari näkyi kirjakaupoissa top ten -listoilla. Kustannustoimittajanikin oli puhunut kirjasta, mutta ajattelin, että malttaisin odottaa suomennosta, jonka pitäisi ilmestyä muutaman viikon kuluttua.

Vaan täälläpä työpöydällä odotti Gone Girl -pokkari, jonka residenssin edellinen asukas Panu Rajala oli ystävällisesti pannut kiertoon. Jo Nesbø sai antaa tilaa – ja se on paljon se.

(Tehdessäni kirjaa minulla pitää olla ympärilläni teoksia, jotka ovat jollain tavalla sukulaisia työn alla olevan käsikirjoitukseni kanssa. Yksi Ilta on julman henkilöistä lukee Nesbøn Punarintaa, mikä on antanut myös minulle hyvän syyn lukea sitä.)

***

Gone Girl on juonikas, hilpeä ja kirjallinen avioliittotrilleri. Lapsettoman parin nainen Amy katoaa pariskunnan viisivuotishääpäivänä. Jälkeensä hän on jättänyt arvoitustehtäviä, jollaisia hänellä on ollut tapana tehdä miehelleen Nickille vuosipäivinä. Nick ratkaisee arvoituksia samaan aikaan, kun alkaa yhä enemmän alkaa näyttää siltä, että Nick on vaimonsa katoamisen takana. Kenties jopa murhan.

Aviopari kertoo tapahtumia vuorovedoin, ja kertomalla he luovat tapahtumia – kahdella kertojalla on kaksi tarinaa. Flynnin rentoa tekstiä on miellyttävä lukea. Sopivasti karrikoidut henkilöt ovat tietoisia kliseemäisyyksistään ja hyviä suustaan. Witty!

Ennen kaikkea Gone Girl on kuitenkin komeasti sommiteltu juonirakennelma. Se on kihelmöivän huolellisesti funtsittu palapeli, jossa samoista tosiasioista voi rakentaa yhtä useamman aukottoman selityksen.

Täydellinen rikos on aihelmana kiehtova, ja Flynn yhdistää sen sujuvaan ja ilottelevaan kerrontaan (toisiaan teksti oli kuin Bridget Jonesia, toisinaan perinteistä poliisiromaania). Siksi Gone Girl on kirja, jota pitää lukea eteenpäin, vaikka arvelisi, mitä seuraavalla sivulla tapahtuu – ja juuri silloin Flynn yllättää ja kiskaisee juonen toiseen suuntaan.

Yksi kirjan suosikkivirkkeistäni (tai kaksihan niitä on) on tämä: ”Se oli viides valheeni poliisille. Ja vasta aloitin.”

Mitä kaikkea kyseinen kertoja onkaan juuri valehdellut? Voiko luottaa mihinkään, mitä hän jatkossa sanoo?

Flynn innostuu aukottomasta juonesta vähän liiankin kanssa. Jokaista yksityiskohtaa ei mielestäni tarvitsisi käydä lävitse ja antaa sille selitystä kiltisti ja huolellisesti. Tiedän olevani tässä näkemyksessä vähemmistössä, siis väärässä.

Kategoria(t): lukeminen | 2 kommenttia

Miljoonavaillinki

Sofi Oksanen. Kuva: Bazar / Toni Härkönen.

Sofi Oksasen ja Bazarin välinen sopimuskiista on poikkeuksellinen.

Poikkeukselliseksi sitä ei tee se, että kirjailija ja kustantaja ovat eri mieltä asioista. Päinvastoin en muista tavanneeni yhtään kirjailijaa, joka ei olisi ollut jostain syystä tyytymätön kustantajaansa.

Kirjailija on narsisti, joka haluaa kaiken huomion. Ainakin minä olen, ja minusta se on ymmärrettävää, onhan teos kirjailijalle usein vuosien työn tulos. Työ sisältää epävarmuutta ja epäuskoa sekä suuruudenhulluutta, jotta kirjan eteen jaksaisi uhrata satoja ja satoja tunteja.

Kirjamarkkinoilla teos on kauppatavara, jonka parasta ennen päiväys tulee vastaan nopeammin kuin valmiskakkupohjan. Kustantajan täytyy luovia näiden kahden realiteetin välissä ja pitää vielä huolta lompakosta.

***

Poikkeukselliseksi Sofi Oksasen ja Bazarin kiistan tekee Bazarin korvausvaatimuksen summa, miljoona euroa.

Oksasen viimesyksyistä romaania Kun kyyhkyset katosivat myytiin neljässä kuukaudessa 108 000 kappaletta. Se tietää kustantamolle reilun puolentoista miljoonan liikevaihtoa. Mitä suurempi on myyntimäärä, sitä paremmalla prosentilla nimike tapaa tuottaa tulosta.

Ei ihme, että Bazaria harmittaa.

Vuonna 2005, jolloin Oksanen ja Bazar solmivat kohutun sopimuksen, Oksanen ei ollut tähti. Samana vuonna ilmestyi hänen toinen romaaninsa Baby Jane. Sen ja esikoisen Stalinin lehmien myyntimäärät liikkuivat uskoakseni enintään muutamassa tuhannessa kappaleessa.

Oksanen allekirjoitti päärynäsopimuksen samaan aikaan, kun hän oli vielä vahvasti WSOY:n kirjailija. WSOY julkaisi kolme vuotta myöhemmin Oksasen läpimurtoteoksensa Puhdistus, minkä jälkeen sukset menivät ristiin. Välirikon jälkeen Oksasta ovat Suomessa julkaisseet Bonnier Books ja Otavaan kuuluva Like.

***

Vaikka kirjailija ja kustantamo ovat toisinaan eri mieltä jostakin asiasta, heidän tulee olla suurimman osan aikaa samaa mieltä enimmästä.

Taiteilijan velvollisuus on tehdä niin hyvää taidetta kuin ikinä kykenee. Siitä seuraa, että hänen on etsittävä ympärilleen ne ihmiset, joiden kanssa hän pystyy siihen. Jos siihen ei ole mahdollisuutta yhden kustantamon kanssa, pitää vaihtaa kustantamoa.

Kokemuksesta tiedän, että päätös ei ole helppo eikä siihen kannata ryhtyä kevyin perustein. Kun vuonna 2011 ilmestyneen romaanini kustansi WSOY eikä aiemmat kirjani kustantanut Tammi, päätöstä edelsi parin vuoden puntarointi.

Kolumni on julkaistu Alma Median maakuntalehdissä 20.4.2013.

Kategoria(t): Erottaja, kustannusbisnes, Tammi, WSOY | Kommentoi

Löytämisen ilo

Abiaika on vuoden mittainen kevät. Keski-ikäisen on vaikea ellei mahdoton kokea samanlaisia oivaltamisen, löytämisen ja kokemisen riemuja, joita nuoruus tykittää keskushermostoon.

Pääsiäisenä pääsin kuitenkin kurkistamaan nuoreen mieleen, kun luin Pikku-Finlandia-kilpailun kärkikymmenikköön valitut esseet. Esseissään lukiolaiset lähestyvät kirjallisuutta, usein klassikoita, avoimesti ja innokkaina. He tulkitsevat, peilaavat, haastavat, etsivät vastauksia, suhteuttavat…

Kaikista rinnastuksista tai väittämistä en ole välttämättä samaa mieltä ja joissain kohdin saatan hymähtää tahattomalle koomisuudelle, mutta teksteistä välittyvä mielen lento ei jätä kylmäksi. Kirjallisuus koskettaa!

Paatunutta lukijaa harva kirja jaksaa todella sykähdyttää. Temppuja on nähty, ajatuksia kuultu. Uusi on harvoin uutta. Ammattimaistunut lukutapa sysii elämystä sivuun.

Olen kateellinen nuorille, jotka voivat ensimmäistä kertaa tehdä tuttavuutta Rikokseen ja rangaistukseen, Linnunradan käsikirjaan liftareille tai Peter Høegiin. Kuinka he saavatkaan kokea kirjan aiheuttaman hurmion!

***

Kirjallisuusesseitä sen paremmin kuin kirjallisuuttakaan ei voi laittaa järjestykseen niin kuin pääsiäisoluita iltapäivälehden testissä: arvioidaan koostumus, maku, väri ja niin edelleen ja lasketaan pisteet yhteen. Yhden osa-alueen puute kun ei kumoa toisen hienoutta, ja päinvastoin.

Ensiluvun jälkeen kymmenen esseetä jakautuivat työpöydälläni melko helposti kahteen pinoon, joista toiseen tulivat ne, jotka halusin lukea uudelleen. Jälkisilmäily siirsi vielä yhden tekstin pinosta toiseen, jolloin pinoista tuli yhtä korkeita.

Viehätyin esseestä, joka laajeni luontevasti elämään, kirjallisuuden ulkopuolelle. Kirjallisuus tuli kyseisen esseistin arkeen. Ihailin toisen kirjoittajan analyysia, kolmannen tutkijanotetta, neljännen intomielistä hurmosta. Mietin, kuinka arvioihini vaikutti se, millaisia olivat omat kokemukseni esseiden käsittelemistä kirjoista, ja pyrin sulkeistamaan sen.

Viiden tekstin nipussa esseiden järjestykset vaihtuivat. Raatipäivän aamuna pyrin valitsemaan niistä kolme ja asettamaan ne paremmuusjärjestykseen. Järjestykseni vaihtui vielä kerran.

Kategoria(t): kritiikki, lukeminen | Yksi kommentti