Holmes ja Poirot

SherlockKlassisen englantilaisen salapoliisiromaanin suuret sankarit Sherlock Holmes ja Hercule Poirot ovat poikkeuksellisen hyvin hengissä, vaikka Holmesin ensiesiintymisestä on kulunut jo 126 vuotta ja ensimmäisestä Poirot-jutusta Stylesin tapaus yli 90 vuotta.

Salapoliisisankareiden elinvoimaisuudesta saa kiittää brittiläisiä televisiotuotantoyhtiöitä. Tänä keväänä huipentuu ITV-tuotantoyhtiön Poirot-jättihanke, joka alkoi jo 1980-luvun lopulla. Siinä Poirotia esittävä David Suchet on antanut olemuksensa belgialaispoliisille niin vahvasti, että hänet näkee silmiensä edessä myös Agatha Christien Poirot-kirjoja lukiessaan.

Sherlock Holmes taas on minulle Jeremy Brett, joka näytteli Baker Streetillä asuvaa salapoliisia 1980–1990-luvuilla. Tuolloin televisiossa pyörineet Holmes-tapaukset saivat minut ostamaan antikvariaatista viisi Sherlock-tarinaa sisältäneen pokkarin. Se taisi olla ensimmäinen omalla rahalla ostamani kirja.

Televisionäkyvyys pitää kummastakin mestarietsivästä kertovia kirjoja mielessä ja saatavilla. Samalla televisiotulkinnat uudistavat hahmoja ja tuovat niitä esiin sellaisessa muodossa, jossa ne vastaavat nykyajan katsojan mieltymyksiin. Televisiosarja tasalaatuistaa Christien vaihtelevaa Poirot-tuotantoa.

***

Hahmot ovat kirjojaan ja kirjailijoitaan suurempia. Edinburghin keskustassa, Arthur Conan Doylen syntymäkaupungissa, on Sherlock Holmesia eikä hänen luojaansa esittävä patsas.

Hahmot ovat myös kasvaneet ulos kirjoista. Sherlock Holmes karkasi jo ajat sitten myös tekijänsä otteesta. Holmes on hän, josta taiteilijat tekevät omia tulkintojaan. Hän on lukuisten kirjailijoiden ja käsikirjoittajien fanifiktion kohde jo ajalta, jolloin fanifiktiosta ei vielä puhuttu.

Televisiossa pyörii parhaillaan BBC:n Uusi Sherlock -televisiosarjan kolmas kausi. Uusi Sherlock (kuvassa Holmesia näyttelevä Benedict Cumberbatch, kuva: BBC)  leikittelee Holmes-knoppologialla. Mitä paremmin tuntee alkuperäiset tarinat, sitä enemmän sarjasta nauttii. Yhdysvaltalaisen CBS:n televisiosarjassa Holmes NYC on tehty voimakas eikä järin onnistunut uudelleentulkinta.

Holmesin ristiriitainen ja räiskyvä hahmo antaa runsaasti aineksia uudelleentulkinnoille. Uudet Holmes-tarinat eivät kuitenkaan ole totta. Kirjoitin reilut parikymmentä vuotta sitten kirjeen Sherlock Holmesille Baker Streetille. Sain vastauksen: Holmes oli vetäytynyt hoitamaan mehiläisiä.

(Ilmestynyt Alma Median maakuntalehdissä 25.1.2014.)

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Sinä olet mesenaatti

Saitko joululahjaksi kirjan? Ostitko?

Jos vastasit myöntävästi, olet kulttuurimesenaatti.

Sen lisäksi kuulut suureen mutta kovaa vauhtia harvenevaan osaan suomalaisista.

Kirja-alalla on ollut huono vuosi, kun katsotaan euroja, ei kirjojen sisältöä. Kirjojen myynti laskee tänä vuonna kymmenen, jopa kaksikymmentä prosenttia. Kustantamoilta kuulemani arviot ovat ajalta ennen joulumyynnin loppurutistusta, mutta mikään ei viittaa siihen, että viime hetken myynnit olisivat pelastaneet vuoden. Tänä vuonna luultavasti yksikään romaani ei myy 100 000 kappaletta, kun viime vuonna rajan ylittivät sekä Sofi Oksanen että Ulla-Lena Lundberg.

Kaksinumeroinen myynnin lasku on kova jysäys alalle kuin alalle. Sykliset yhtiöt kuten konepajat ja teräsyhtiöt ovat tottuneet siihen, että talouden suhdanteet heittelevät tilauskirjaa ja käyntiasteita hurjasti, mutta kirjabisnes on vuosikymmenten ajan tuudittautunut tasaisuuteen. Edes 1990-luvun lama ei ravistellut kirjamyyntiä. Siksi äkillinen jyrkkä pudotus on šokki, joka on johtanut epätietoisuuteen kustantamoissa, kirjakaupoissa ja kirjailijakunnan keskuudessa.

Eikä mikään viittaa siihen, että kyse olisi suhdannepudotuksesta, vaan kyseessä on pysyvä muutos ihmisten ajankäytössä ja kulutuskäyttäytymisessä.

***

Kun ensimmäinen kirjani, kuvitettu lastenromaani, julkaistiin vuonna 2000, oli aivan tavallista, että sellainen myy 3000 kappaletta. Nykyisin moiseen myyntiin yltääkseen lastenkirjan täytyy olla poikkeuksellinen hitti.

Lyriikan kehnosta kaupallisesta menestyksestä on pidetty meteliä, mutta ei tavallista suuren kustantamon julkaisemaa romaaniakaan myydä enää kuin kolminumeroisia lukuja. Kirjakohtaisten myyntien romahtaminen on jäänyt alan kokonaiskuvassa nimiketulvan varjoon.

Yksin kirjan muuttuvat kustannukset eli graafinen suunnittelu ja paino vievät useita tuhansia euroja. Päälle ei parane laskea kustantamon yleiskuluja, kirjalogistiikkaa eikä tekijänpalkkioita saati mainontaa. Ilman niitäkin osa kirjoista jää break even -rajan alapuolelle eli tuottaa tappiota.

Kirjallisuus on kulttuuria mutta se on myös liiketoimintaa. Se on liiketoimintaa mutta myös kulttuuria. Kotimaista kirjallisuutta tukevat arkielämän mikromesenaatit. He toimivat ostamalla kirjan.

(Julkaistu Alman maakuntalehdissä 28.12.2013.)

Kategoria(t): kustannusbisnes, Samuli-sarja | 7 kommenttia

Talouspaperia

serlatalouspaperiSuuren yleisaikakauslehden suomalaisen kirjallisuuden tilaa käsitelleen jutun kansikuvan pohjalta loppusyksyn ajan kirjallisuuspiireissä on keskusteltu siitä, onko kirjallisuutemme vessapaperia.

Asiaa pohdittuani olen päätynyt sille kannalle, että niin ei ole. Kaunokirjallisuus on nimittäin talouspaperia.

Kirjallisuus suojaa maailman töyssyiltä niin kuin talouspaperi muumimukeja muuttolaatikossa. Se pyyhkii lattialle kaatuneen maidon ja kuivaa kyyneleen.

Huokoinen kirjallisuus hengittää ja imee.

***

Talouspaperiksi kirjallisuutta voi sanoa siksikin, että kirjat ovat kauppatavaroita. Puunjalostusteollisuuden tuoteketjun päässä kirjallisuus kisailee yhdessä Artekin kanssa siitä, kumpi saa tuotettua raaka-aineen päälle enemmän lisäarvoa.

Helposti ajatellaan, että kaupallinen kirjallisuus olisi taiteellisesti kelvotonta ja tasapaksua. Viimeksi Sofi Oksanen piirsi Facebook-kommentissaan tiukkaa rajanvetoa korkeakirjallisuuden (literary fiction) ja kaupallisen kirjallisuuden (commercial fiction) välille. Jaottelussa Oksanen lukenee itsensä korkeakirjallisuuden puolelle, vaikka hänen teoksensa eivät käykään erityisen kehnosti kaupaksi.

Mitä Suomi lukee? -lista kertoo edelliskuun aikana eniten myydyt nimikkeet. Ostaminen ja lukeminen eivät ole synonyymeja, mutta silti lista kuvaa kohtuullisen hyvin, mitkä uutuusteokset kiinnostavat suomalaisia.

Lokakuun kärkikymmenikkö on monipuolinen niin aiheiden, käsittelytapojen kuin genrejenkin suhteen. Listalla on toimintatrilleri, kolme historiallista romaania, suuri vero- ja hengissäselviämisromaani, esikoisromaani, joka kertoo nuoresta lestadiolaisparista, villi monarkiailottelu, pojan kasvutarina, dekkari ja jostain syystä kaunokirjallisuudeksi luokiteltu hupailuteos.

Listalla on minäkerrontaa, kaikkitietävää kerronta ja tiukkaa näkökulmien leikkausta. Kerronnan tapoja kokeillaan: Kari Hotakaisen kirjassa lauseet puhkovat etäisyyksiä ja kakofonia yltyy paikoin samanlaiseksi kuin sairaalassa, jossa päähenkilö makaa. Tuomas Kyrö puolestaan on romaani romaanilta kehittänyt todistajanlausuntotekniikkaansa.

***

Suomalaiselle lukijalle kirjallisuus on arkista: kirjallisesti laadukkaita teoksia ostetaan ja luetaan. Kirjan paikka on arjessa, ei vain korostetuissa kulttuurihetkissä.

Kirjalla on talouspaperin paikka. Se on hyvä paikka.

(Julkaistu Alman maakuntalehdissä 23.11.2013. Kuva: Metsä Tissue.)

Kategoria(t): kritiikki | Kommentoi

Kirjailijakunnan tervehdys Matti Pitkolle

Karo ja Pitko
”On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.”

En väitä, että Erno Paasilinna olisi kuuluisassa lausahduksessaan väärässä. Hän vain katsoo asiaa yhdestä, rajatusta näkökulmasta. Hän katsoo elämää kirjailijuuden kannalta.

Entä jos katsomme elämää elämän näkökulmasta? Muutettakoon virkettä näin: ”On elettävä sellainen elämä, josta syntyy muistelmateos, jota lukiessa nauraa vedet silmissä.”

Puolikarkeat muistelmat on sellainen kirja. Matti Pitko on elänyt sellaisen elämän ja kertoo sen niin kuin se on kerrottava.

Minulla oli etuoikeus tutusta Puolikarkeaan käsikirjoitukseen ennen sen paistamista. Kun sama juttu naurattaa neljännelläkin lukukerralla, sen täytyy olla jotakin muuta kuin nokkela vitsi. Sen täytyy olla näkymä suurempaan, yleisinhimillisempään.

***

Matti Pitko on valinnut kirjailijana vaikeimman lajityypin. Hän on sanomalehtikirjailija, pakinoitsija ja humoristi. Se on yhdistelmä, jolla ei järin valloiteta kulttuuripiirejä.

Sen sijaan se on yhdistelmä, jolla valloitetaan lukijoiden sydämet.

Kirjallisuuteen ja itseensä liian vakavasti suhtautuvat kriitikot leimaavat humoristit helposti kevyen sarjan tekijöiksi. Se annettakoon heille anteeksi, sillä lukeminen voi olla vaikeampaa kuin kirjoittaminen.

Humorismi on kirjallisuuden kuningaslaji. Kun ihmisen saa nauramaan, silloin häntä on onnistunut koskettamaan.

***

Matti Pitko on jutunkertoja ja siten osa sitä kirjallisuuden pitkää perinnettä, joka eli jo ennen kirjoja.

Jutunkertojan on paras olla työssään hyvä, sillä muutoin kuulijat katoavat.

Niinhän Pitko on. Aamulehti näkyy vielä olevan pystyssä.

Millainen kertoja Pitko on? Hän menee suoraan sisään, tuikkaa maalin ja tuulettaa ennen kuin maalivahti on ymmärtänyt joutuneensa hassutetuksi.

Sellainen kertoja saadaan, kun yhdistetään kirjailija, uutistoimittaja ja jalkapalloilija.

Puolikarkeissa muistelmissa lukijalla on välillä maalivahdin osa.

***

Puolikarkeissa muistelmissa Matti Pitko paljastaa herkkyytensä, joka on saattanut jäädä varjoon niiltä, jotka tuntevat hänet lauantaipakinoiden perusteella.

Puolikarkeat muistelmat on teos, jota lukiessa ei saa vain nauraa. Välillä myös itkettää.

Kun teosta ryhdyttiin tekemään, kirjailijalla oli selvä ajatus sen rakenteesta. Ei mitään perinteistä elämäkertaa, joka lähtee paikasta A ja päätyy suoraviivaisesti paikkaan B. Eihän hänen elämänsä ole ollut suora bulevardi, vaan mutkia on tehty sinne tänne.

Hyvä että myös tänne.

Onneksi olkoon!

(Yllä oleva Kirjailijakunnan tervehdys on viety Matti Pitkolle tämän Puolikarkeat muistelmat -teoksen julkistamistilaisuudessa Siperiassa 30.9.2013. Valokuva on teoksen rääppiäisjulkkareista, jotka järjestettiin provinssikaupunki Helsingissä 1.10.2013. Samaisessa tilaisuudessa julkisuudelle esiteltiin Kustannusosakeyhtiö Paasilinnan tiedotteen mukaisesti Karo Hämäläisen teos Julma oli yö. Valokuvaajana hääri renenssanssikustantaja Jan Erola.)

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Kriitikko

JV_Snellman_(Nylander)_1849Kriitikko ei etsi virheitä ja heikkouksia vaan onnistumisia. Kriitikko ei ole teurastaja vaan neuvolantäti. Vain tohelo neuvolatyöntekijä tappaa lapsen kehtoonsa.

Kirjallisuuskriitikon tärkein ominaisuus on lukutaito. Lukeminen on vaikeampaa kuin kirjoittaminen.

Kriitikko on vallankäyttäjä. Kriitikko käyttää valtaansa jättämällä arvostelematta.

***

Toisinaan kriitikko haluaa olla taiteilija. Hän käyttää taideteosta ponnahduslautana oman erinomaisuutensa esittelemiseen.

”Katsokaa minua! Näin nokkela olen!” hän huutaa. Niin kuin taiteilija.

Helpoin tapa saada huomiota on teilata taideteos. Mitä vähemmän teokseen tutustuu, sitä helpompaa se on.

***

Ensimmäiseksi kriitikon tulee yrittää ymmärtää.

Jos ei ymmärrä, viisas kriitikko kysyy, johtuuko se hänestä vai teoksesta.

Jos ei ymmärrä, mutta takaraivossa kytee ajatus, että tässä voi olla taidetta, turvallisinta on kehua. Niin kriitikko säilyttää uskottavuutensa.

Jos ei ymmärrä, mutta takaraivossa kytee ajatus, että tässä voi olla viihdettä, kannattaa haukkua. Niin kriitikko säilyttää uskottavuutensa.

Kumpikin toimintatapa on pettämistä. Itsensä mutta ennen kaikkea kritiikin lukijoiden.

***

Kriitikko ei ymmärrä niin kuin äiti muita terrorisoivaa lastaan. Kriitikko ymmärtää niin kuin valistunut lukija, katsoja, kuulija.

Kriitikko ei kirjoita omasta taidekokemuksestaan. Hän on kriitikko juuri siksi, että hän kykenee ylittämään oman mieltymyksensä tason.

Alakoululainen kirjoittaa: ”Tykkäsin, koska…”

Kriitikko ei. Ei edes ajattele niin.

***

Kirjakritiikkeinä tarjotaan laimeita juonireferaatteja, joiden sekaan on sotkettu muutama adjektiivi. Niiden kirjoittajat eivät ole kriitikoita vaan konsulentteja.

Väsyneet konsulentit seisovat marketin aulassa kymmenettä tuntia, mumisevat ulkoa opiskelemiaan lauseita silmät sumeina ja ihmettelevät, miksi ei kiinnosta. Heidän muminansa sen paremmin kuin taideteokset, joista he puhuvat.

***

Taiteilijat tekevät joko samalla tavalla kuin on aina tehty tai toisella tavalla. Toisella tavalla tekeminen vie taidetta eteenpäin.

Jos kriitikko ei ymmärrä tätä, hänen työvälineensä tulisi takavarikoida valtiolle ja hänet tulisi sulkea selliin sadan Harlekiini-romaanin ja tusinan toritaulun kanssa.

Sellin ikkunasta hän voisi huudella, kuinka on niin ihanan turvallista, kun sankari ja sankaritar kohtaavat.

(Kuvassa oleva J. V. Snellman paitsi ymmärsi markan päälle oli myös kirjallisuuskritikko. Kuva Ostrobotnian tulipalossa tuhoutuneesta Oskar Nylanderin maalauksesta Sininen Snellman vuodelta 1849. Kuvalähde: Wikipedia, kuvaaja tuntematon.)

Kategoria(t): Uncategorized | Yksi kommentti

Taiteiden aamu

130822 Kirjallinen aamiainenVanhemmat kollegat ovat muistelleet muinaisia toimittaja-aikoja, jolloin tiedotustilaisuus alkoi snapseilla ja saattoi päättyä seuraavana aamuna aamiaiselle, joka lähdettiin nauttimaan tiedottajan piikkiin vaikkapa Kööpenhaminaan, jos juuri smørrebrødit tuntuivat sillä hetkellä sopivalta hiukopalalta.

Moni asia on muuttunut. Alkoholista on siirrytty tuoremehuun ja hitusämpylöihin, eikä infoissa enää ramppaa vain vuodesta toiseen sama muutamien tuttujen toimittajien kööri, vaan ovia on avattu muillekin kuin vakiintuneiden tiedotusvälineiden edustajille (jotka sivumennen sanottuna entistä harvemmin ennättävätkään rientää reilun tunnin kestävään infoon kaupungin tai Suomen toiselle laidalle).

Jonkinlainen ajankuva on se, että tämänvuotinen Helsingin Taiteiden yö alkoi osaltani aamiaisella Bonnier-talon kellarissa kollegoiden, muutaman tutun toimittajan ja kirjabloggareiden seurassa. Tapahtumasta on huomattavasti paremmin raportoinut Taika Dahlbom Kirjasfääri-blogissaan.

***

Juha-Pekka Koskisen Ystäväni Rasputinista olen kuullut kehuja, onhan kirja ennättänyt olla kaupoissa jo pari kuukautta. Kirjan mestari ja oppipoika -rakennelma kuulostaa toimivalta. Ylipäätään olen viehättynyt tosielämän kaunokirjallisesta dramatisoinnista, joka ei jää dramatisoinniksi vaan laajenee tulkinnaksi. Käsittääkseni JPK:n kirja on juuri sellainen. Yllä olevassa kuvassa kirjailijaa edustavat hänen kenkänsä. JPK:n kasvohabituksesta saa osviittaa vilkaisemalla Ystäväni Rasputin -kirjan kantta.

Marissa Mehrin Veristen varjojen oopperaa olen lueskellut ruokapöydässä noin ensimmäiset viisikymmentä sivua. Teos tuntuu olevan oopperaa monella tasolla – paitsi aiheessaan ja miljöössään myös henkilöissään ja toisinaan oopperadramaturgiaa muistuttavassa rakenteessaankin.

Anne-Maria Latikan Tuulensuoja ja muita novelleja -kokoelmaa en ole päässyt edes vilkaisemaan. Tänä vuonna novellit ovat olleet kohtuullisesti esillä Nuoren voiman liiton organisoiman Novelli palaa! -hankkeen ansiosta. Useimmat kirjailijat lienevät aloittaneet kirjoittamalla novelleja tai laajemmin lyhytproosaa, mutta leimallisesti novellikirjailijat ovat vähissä.

Miina Supiselta tekisi mieli siteerata useaakin hänen aamiaistilaisuudessa käyttämäänsä lausetta, mutta en muista niitä sanatarkasti. Joka tapauksessa vamppi voi olla hyvä (niin hyvä, että häntä kannattaa muistella kuoleman takaa niin kuin Säde-romaanin käsittääkseni toinen kertoja tekee) ja asuntolainaneuvottelut ovat samanlaisia rituaaleja kuin viljavuutta edistävät pakanauskomukset. Romaani, jossa vamppiin ja uskontoihin yhdistyy Kreikan velkakriisi, ei voi olla ainakaan tylsä tahi tavanomainen. Säteen vedokset ovat kuulemma lähteneet, joten kirjaa voi odottaa luettavaksi ensi kuussa.

***

Oma Taiteiden yöni jatkui työpäivän jälkeen Esplanadin Akateemisessa kirjakaupassa, jossa olin haastateltavana yhdessä Christian Rönnbackan kanssa. Christianilta on ilmestynyt keväällä rikosromaani Julma, joten yhteisesiintymisen yhdistävää tekijää ei tarvinnut etsiä pelkästään sitä, että teimme haastattelun lopuksi tandemina telemark-alastulon Kohtaamispaikan lavalta.

Myöhemmin tarjoomusten äärellä muistelimme Matti Nykäsen telemarkeja (nehän eivät olleet kovin hyviä) ja puhuimme paljasjalkajuoksemisesta, jota Christian harrastaa. Lavalla epäilemättä puhuimme kirjoistamme.

Akateemisen perinteisellä Kirjojen yön vastaanotolla vilisi kustannusalan tuttuja henkilöitä, joskin väkimäärä tuntui olevan paria edellisvuotta vähäisempi.

Viime vuonna vastaanottoa isännöinyt Akateemisen kirjakaupan pitkäaikainen ostopäällikkö, toistakymmentä vuotta talossa ollut Pasi Somari oli paikalla kutsuttuna vieraana ja antoi käyntikortin, joka kertoo hänen olevan Metsäkustannuksen kirjoista vastaava myyntipäällikkö. (Sivumennen sanottuna Metsäkustannukseenhan siirtyi vähän aikaa sitten myös kustannustoimittaja Ilpo Jäppinen, joka työskenteli aiemmin Gummeruksella.)

Istahdin ruokalautasineni Espan ja Keskuskadun kulmassa kolmoskerroksessa sijaitsevan Akateemisen kirjakaupan johtajan huoneen tyhjän työpöydän ääreen ja katselin hetken aikaa maisemaa tuhdin kirjoituspöydän takaa. Huone oli kolkko, sillä se ei ole ollut kuin edustuskäytössä Anna-Mari Arrakoski-Engardtin lähdön jälkeen.

Kierreportaat kakkoskerroksen lastenosaston läpi ja kahvilakäyttöön?

Kategoria(t): Ilta on julma, WSOY | 2 kommenttia

Hankalia henkilöitä

Sanapari ”yhteiskunnallinen kirjallisuus” ei ole järin kovassa huudossa kirjailijakunnassa. Kun tiedotusvälineet silloin tällöin innostuvat kyselemään, onko kirjallisuutemme kiinni ajassa ja käsitteleekö se kipeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä, kirjailijat tapaavat ärtyä ja korostaa, että yhteiskunnallisuutta on jos sitä sattuu olemaan mutta ei se ole päämäärä.

Niin minäkin teen.

Syynä on käsitteen ikävä historia. Yhteiskunnallinen kirjallisuus lemahtaa pahasti poliittisten taistojen vuosikymmeniltä ja teoksilta, joissa sanoilla on enemmän poliittista kuin taiteellista arvoa. Marssilaulussa tärkeintä ei ole esteettinen vaikutelma vaan iskevä rytmi ja mieltä kiihottavat sanat.

***

Kirjallisuus on kuitenkin väistämättä yhteiskunnallista. Mikäpä ei olisi. Lukijan täytyy vain osata asettaa sabluuna sopivalla tavalla, ja sabluunan asetteluun lukijalla on täysi valta.

Tämänvuotisten Pentinkulman päivien teema oli Syrjäläisiä ja silmäntekeviä. Paneeleissa ja keskusteluissa pohdittiin, onko kirjailija se henkilö, joka päättäjiä ja mediaa aidommin näkee ja tuo esiin syrjään joutuneiden ihmisten hädän.

Niin tekee koskettavasti esimerkiksi tapahtumassa vierailleen Markus Nummen romaani Karkkipäivä, joka on vakuuttavin teksti, jonka olen lukenut lastensuojelusta. Nummi niin kuin kirjallisuus yleisemminkin kohdistaa lukijan huomiota fiktiivisten henkilöiden avulla. Kaunokirjallisuus operoi paitsi järjen ennen muuta tunteiden kautta.

***

Yksikään kaunokirja ei ole totuus Suomesta, sillä romaanit eivät tapaa olla valokopioita maailmasta. Ne ovat omia maailmojaan.

Romaanin lukeminen on myös tutustumista ihmiseen, ihmisen tutkimista. Ei ihmisten, sillä romaanihenkilöt eivät ole ihmisten kopioita. Ihmiseen: yksityisten fiktiivisten henkilöiden kautta johonkin yhteiseen ja kaikkia koskettavaan inhimillisyyteen, sen eri puoliin.

Parista edellisestä romaanistani muutamat lukukokemuksiaan nettiin raportoivat kirjabloggarit ovat huomauttaneet, että heidän on ollut vaikea samaistua romaanihenkilöihini, koska henkilöni ovat ”vastenmielisiä”. Olen luonnehdinnasta ylpeä.

Tiedän hyvin, että lukijat rakastavat sympaattisia henkilöhahmoja, joiden mukana he voivat myötäelää iloja ja suruja. En kuitenkaan ole kiinnostunut kirjoittamaan sellaisia, koska mielestäni ihmiset eivät ole yksinomaan hyviä eivätkä yksinomaan pahoja. Siksi henkilöni haraavat vastaan.

Sekin on yhteiskunnallinen näkemys.

(Julkaistu Alma Median maakuntalehdissä 17.8.2013.)

Kategoria(t): estetiikka | Kommentoi

Mikot

Sinä illaksi hämärtyvänä maaliskuisena iltapäivänä, kun istuin esimieheni kanssa Helsingin Annankadulla kuudennen kerroksen kulmaneuvotteluhuoneessa ja ehdotin, että yrittäisimme saada Talouselämästä Mikko Laitilan toimitukseemme (koska ”lisäresurssiin” oli mahdollisuus) ja että jakaisimme töitä Mikon kanssa keskenämme, en ajatellut yhteyttä.

Huomasin sen vasta toukokuussa Ilta on julmaa editoidessani, jolloin Mikko oli jo aloittanut Arvopaperissa. Siinä vaiheessa romaanin keskeisimmän henkilön nimen muuttaminen oli jo myöhäistä. Henkilö oli kasvanut mielessäni kiinni nimeensä.

Kun Mikko L. nyt kävi kommentoimassa edellistä kirjoitustani, on ehkä epäilyjen välttämiseksi aiheellista huomauttaa, että Ilta on julman Mikko ei ole työkaverini, syyskuun alusta Arvopaperin toimituspäällikkönä aloittava Mikko Laitila.

***

TuomoPietilainenNimesin Ilta on julman neljä päähenkilöä viime vuoden heinäkuussa samalla, kun loin heidän keskeiset piirteensä. Mikosta tuli Mikko, koska se on ikäluokassani erittäin yleinen pojannimi. Jossain vaiheessa olin luokalla, jolla oli neljä Mikkoa (heistä kolme Mikko S:iä ja kaksi Mikko Su:ja).

Nimen yleisyydellä korostan sitä, että Mikko ei ole erityinen. Erikoisella nimellä saisi luotua romaanihenkilölle luonnetta enemmän kuin nimeämällä hänet yleisellä nimellä. Tällä ei ole mitään tekemistä todellisten nimien kantajien kanssa. Kyse on puhtaasti siitä, miltä nimi maistuu.

Romaanin Mikko on sinnikäs tutkiva toimittaja. Hahmoa syventäessäni kävin kuuntelemassa Tampereen yliopistossa journalistiikan vierailevana professorina viime kaudella työskennelleen Tuomo Pietiläisen luentoja, joissa hän kertoi case-esimerkkejä uransa monista komeista journalistista saavutuksista. Imin luennoista vaikutteita Mikkoon, mutta ei, ei Tuomokaan ole romaanini Mikko.

Mikko syveni harppauksin viime syksynä Budapestissä, jossa olin kirjoittamassa romaania intensiivisesti. Hahmo kyti mielessäni matkaa edeltäneellä viikolla, jolloin oli kahden kustantamon illanistujaiset. Yllättäen kirjaa kirjoittaessani niistä palasi mieleeni kohtauksia, joita hyödynsin Mikon hahmossa. En kerro tämän tarkemmin, jotta alkavan syksyn bileissä edes joku uskaltautuu juttelemaan kanssani.

Kirjailijan työvälineitä ovat empatia ja introspektio. Siksi Mikossa on tietysti eniten itseäni, itseironista omakuvaa.

(Kuvassa Tuomo Pietiläinen, joka ei ole Mikko. Romaanin Mikko esimerkiksi on kahden muun romaanihenkilön tavoin syntynyt samana vuonna kuin minä itse. Kuva Into Kustannus / Ella Kiviniemi.)

Kategoria(t): Ilta on julma, kirjoittaminen | Kommentoi

Risteyskohta

IOJ WSOYElämä on kelvollinen dramaturgi. Historioitsijat löytävät yllättäviä, mieltä kiihottavia tihentymiä, hetkiä, joihin tuntuu kulminoituvan moni kehityskulku. On päiviä, jotka muuttavat maailmaa, saati ihmiselämää.

Jotakin tällaista pohdiskelee tutkiva toimittaja Mikko, joka on yksi Ilta on julman neljästä päähenkilöstä, omasta mielestäni romaanin keskeisin hahmo. Mikko voisi miettiä myös sitä, että historiaa voi myös auttaa. Merkittävät asiat eivät aina osu samalle päivälle sattumalta vaan ehkä autettuina tai puolitietoisesti.

Eilinen oli minulle sellainen päivä, josta voisin omaelämäkerrassani kirjoittaa luvun. Tai mainita sen yhdellä virkkeellä. Virke voisi olla tällainen: ”Irtisanouduin ja uusi kirja ilmestyi.”

***

Kun kerroin irtisanoutumisestani Twitterissä ja Facebookissa, sain runsaasti kysymyksiä niin julkisesti kuin kahdenkeskisesti. Helpotan vaivaani ja avaan tässä naiivin avoimesti irtisanoutumiseni syitä. Niitä on monia, sillä asiat ovat mustavalkoisia vain kioskikirjoissa, joissa rosmon tunnistaa ajamattomasta parrasta, kampurajalasta, ruhjeista ja alatyylisestä puhetavasta.

Aloitin kuukausipalkkaiset toimittajantyöt Talentumissa vuoden 1999 alussa. Helmikuussa 2000 siirryin silloin itsenäiseen Arvopaperiin. Vuodet 2005–2010 työskentelin kirjailijana ja vapaana toimittajana ennen kuin siirryin taas syyskuussa 2010 kuukausipalkalle Arvopaperiin, joka olikin silloin osa Talentumia.

Muistan ajatelleeni jo toimituspäällikön paikkaa alkusyksyllä 2010 harkitessani, että lähtisin kolmen vuoden projektiin, vaikka ei minua palkattu tekemään projektia vaan Suomen parasta sijoituslehteä. Nostin annettua tavoitetta, ja mielestäni onnistuimme täyttämään tavoiteasetantani: Arvopaperi on maailman paras lehti suomalaiselle sijoittajalle.

Kolmen vuoden ajatus on saattanut vaikuttaa alitajuisesti ajatuksiini. Lopetan työt Arvopaperissa elokuun lopussa. Kolmesta vuodesta jää uupumaan kaksi viikkoa. Historian dramaturgi muistuttaa tässä kohtaa, että pidin kesällä vain neljän viikon kesäloman, vaikka yli kymmenen vuotta alalla ollut toimittaja nauttii kuuden viikon vuosilomasta.

***

Olen työskennellyt taloustoimittajana yhtäjaksoisesti 14,5 vuotta, siitä tavalla tai toisella Arvopaperissa 13,5 vuotta. Arvopaperi on ehkä paras paikka perehtyä suomalaiseen sijoituselämään. Suomessa on parempia taloustoimituksia, joita katson ylöspäin, mutta missään muualla rajaus ei ole tiukasti (yksityis-)sijoittajan näkökulmassa.

Olen erittäin kiinnostunut aihepiiristä ja olen harrastanut sijoittamista kauemmin kuin kirjoittanut siitä. Linjassa Arvopaperille asettamani tavoitteen kanssa on ollut oma tavoitteeni: olla maailman paras toimittaja suomalaiselle sijoittajalle.

Kun keväällä aloin puntaroida elämääni ja työuraani, tulin siihen tulokseen, että olen onnistunut tavoitteessani, joskaan toimituspäällikköaikani en ole enää ollut niin aktiivisesti uutisten päällä kuin aiemmin. Toisaalta olen tyytyväinen siihen, mitä olen saanut aikaan organisoijana.

Toimituspäällikön homma sopii minun kaltaiselleni humanistille, jolla on kuitenkin prosessi-insinöörin aivot. Läpimenoaikoja on nopeutettu, prosesseja tiivistetty ja suunnitelmallisuutta lisätty. Niukkenevien resurssien aikana olemme mielestäni saaneet hienoja tuloksia. Kesän Arvopaperi saattaa olla lehden historian paras numero (olen tosin ylpeä myös viime vuoden syyskuun satasivuisesta Helsingin pörssin satavuotisjuhlanumerosta).

Nyt on kuitenkin aika tehdä jotain muuta.

***

Silloin kun työstä katoaa tai työstä viedään mielekkyys, on syytä miettiä, onko työn tekeminen mielekästä. Kun työhön kuluu yli puolet arkipäivien valveillaoloajasta, työn on ruokittava ihmistä monipuolisesti.

Tämä pätee erityisen voimakkaasti nk. luovien alojen töihin. Minulle työ ei ole työtä vaan elämää. Olen toimittajanakin taiteilija. Pahoittelen kliseeilmaisua.

Jossain kesän aikana lukemassani tutkimuksessa taidettiin todeta, että hyvin motivoitunut työntekijä saa aikaan satakertaisesti verrattuna sellaiseen, joka ei ole kummemmin motivoitunut. Luultavasti tutkijat ovat pelanneet varman päälle ja pienentäneet kerrointa.

Luovassa työssä keskinkertainen on arvotonta. Erinomaistumista suhteessa työn arvoon kuvaava käyrä kohoaa eksponentiaalisesti. Siksi työhön pitää olla palo.

Vain epävirallisesti voin sanoa, että aivoissani surisee kosolti kiinnostavia ajatuksia, joita pääsen toteuttamaan vapaana kirjailijana, mediayrittäjänä, freelancerina – millä tittelillä minä itse tai muut minua sitten kutsuvatkin ja mitä ajatukseni sitten ovatkin.

Tunne on kiihottava.

***

Mitä siis alan tehdä?

Vastaus on yksinkertainen: mukavia asioita.

Olen toimittajanurani aikana kirjoittanut megatavuittain lehtijuttuja ja editoinut niitä, pyörittänyt vartin tv-ohjelmaslottia Ylen Aamu-tv:ssä ja tehnyt toistasataa osaa sekä broadcastina että nettijakelussa ollutta tv-ohjelmaa. Minulla on ollut Ylellä omaa nimeäni kantava radio-ohjelma ja säännöllisiä kolumnistipestejä aikakaus- ja sanomalehdissä.

Tiedän jotain media-alasta ja toimittajista, sijoitustuotteista ja Helsingin pörssistä. Olen konsultoinut, luennoinut, juontanut tapahtumia ja hoitanut julkista sijoitussalkkua. Olen kirjoittanut kaunokirjallisuutta aikuisille, nuorille ja lapsille, tietokirjoja aikuisille ja lapsille, pari sijoitusopastakin. Olen kirjoittanut kaikenlaista kansiotsikoista 800 000 merkkiä pitkään romaaniin.

Enkä jatkossakaan sulje pois kuin limerikkien kirjoittamisen. Enkä sitäkään pysyvästi.

Olen myös avoin työtarjouksille ja projekteille, kunhan ne täyttävät tärkeän ehdon: homman on oltava mukavaa.

Vapaus toivottavasti antaa edellytyksen – ja apurahat mahdollistavat omistautumisen – luovaan kirjalliseen työhön oman haluni mukaan.

Journalistina olen tehnyt kohtuullisen pitkän uran kapealla sektorilla. Osaan kirjoittaa muustakin kuin indeksilainoista ja Metson tulevaisuudennäkymistä. Olen kirjoittanutkin. Toisaalta haluan kirjoittaa vielä paremmin ja syvemmin taloudesta ja sijoittamisesta. Jokaisen toimittajan haave on tehdä tutkivaa journalismia.

***

Näyttää siltä, että media-alalla paljolti perehtymistä vaativille jutuille ei luoda edellytyksiä. En tarkoita sitä, että työskentelyolosuhteet avokonttoreissa ovat epäsuotuisat. En tarkoita sitä, että kiire ja deadlinet eivät mahdollistaisi keskittymistä, koska se ei mielestäni pidä paikkaansa: kun toimittajalla on toimittajan intohimo tonkia asiaa, hän tekee sen itseään säästelemättä.

Olen vain ollut aistivinani, että paneutumista vaativien juttujen tekemistä ei erityisesti ruokita. Kyse on toimituskulttuureista, enkä nyt puhu Arvopaperista vaan yleisestä käsityksestäni. Romantisoitu sankaritoimittajamyytti (joka on myytti ja jollaisen olen kirjoittanut Ilta on julman Mikossa) ei istu samaan huoneeseen kuin puhe, joka korostaa klikkimääriä ja mainosnäyttöjä.

Nähdäkseni tutkiva journalismi ulkoistuu intohimoisten ja usein vapaiden toimittajien työksi. Tästä on jo hyvä esimerkki mainiosti käyntiin lähteneessä pitkien juttujen Long Playssä.

Perehtyneen journalismin tekeminen freelancerina on taloudellisesti typerää, koska juttupalkkiot eivät skaalaudu läheskään työmäärän suhteen – tiedän hyvin, sillä olen viisi vuotta myynyt ja kolme vuotta ostanut juttuja. Tällöin palkkion täytyy tulla immateriaalisena ilona ja tyytyväisyytenä hyvin tehtyyn työhön.

Sama logiikka toimii muuten kirjallisuudessa ja monella muullakin taiteenalalla. Onhan tutkiva journalismi tai vaikkapa esseemäinen journalistiikkakin joka tapauksessa palkkio per käytetty työtunti -mittarilla järkihommaa kirjojen kirjoittamiseen verrattuna.

Älkää kuitenkaan kertoko tätä mediatalojen pomoille.

***

Sain toissapäivänä tiedon, että Ilta on julma on saapunut WSOY:hyn Korkeavuorenkadulle. Niinpä irtisanouduttuani pakkasin tietokoneen reppuun ja kävelin Ruoholahdesta Bonniertaloon. Puolentusinan tutun jututtamisen jälkeen pääsin toimituskerrokseen ja sain käsiini kirjan juuri painosta tulleen kappaleen.

En viihdy neuvotteluhuoneiden samanlaisina toistuvissa palavereissa. Jo hellittelysana ”neukkari” kuulostaa vastenmieliseltä. Silti kun eilisiltana silittelin Ilta on julman kansinukkaa WSOY:n vanhoilla kalusteilla sisustetussa kahvihuoneessa ja join automaattikahvia, minulla ei ollut akuuttia hätää rynnätä ovesta ulos. Se oli mukava hetki.

Kategoria(t): Ilta on julma, WSOY | 15 kommenttia

Lukumaraton (ja muut matkat)

Mikkeli 2013 kuva 2Huomenna moni kirjabloggari osallistuu lukumaratoniin. Tarkoitus on lukea kirjoja 24 tunnin (puolimaratonissa 12 tunnin) aikana tempaushenkisesti. Varsinaisesta nopeuslukukilpailusta ei ole kyse, vaikka sivumäärät ilmoitetaankin ja luetusta raportoidaan blogiin. Älytöntähän nopeuskisailu olisikin, sillä fuskaaminen olisi luvattoman helppoa. (Enemmän lukumaratonista ja lähtölistat täällä.)

Itse en osallistu lukumaratoniin, vaikka muutamat ovat aiemmin kannustaneetkin rajojensa koettelemiseen. En ole valmistautunut riittävän hyvin, ja juoksuharrastukseni pohjalta tiedän, että maratonille ei kannata lähteä keskenkuntoisena, sillä silloin suorituksesta ei nauti. Ilta on julman muokkaustöiden vuoksi minulla ei ole viime kuukausilta pohjalla riittävästi pitkiä lukulenkkejä, eivätkä vauhtikestävyysominaisuutenikaan ole entisessä terässään. Maraton vaatii usean kuukauden määrätietoisen harjoittelun.

Tiedän, että kaikki kirjailijat eivät ole varauksettoman innostuneita lukumaratonista. Eihän kirjaa ole tehty pikalukuharjoitteeksi! Miltä tuntuu, kun jos netistä saa lukea, että vuosien työn tulos hotkaistaan kahdessa tunnissa ja kommentoidaan kolmella rivillä, kun kaksinkertainen merkkimäärä käytetään tankkausherkkujen kuvailuun? Eikö tuollainen kilpaluenta ole suorastaan taiteen väärinkäyttöä?

Mikkeli 2013 kuva 3Ei ole. Taidetta on hyvin hankala käyttää väärin. Kirjallisuus on niin vakava asia, että siihen pitää voida suhtautua leikiten. Kirjallisuus ei ole ensi- eikä edes toissijaisesti kommunikaatiota. Jokainen taideteos puhuttelee tai on puhuttelematta käyttäjäänsä hänen senhetkisessä tilanteessaan. Olen lukenut hyviä kirjoja huonoon aikaan ja huonoja kirjoja hyvään aikaan, ja se on vaikuttanut käsitykseeni niistä. Ei ole neutraalia lukutilannetta.

Enkä ole lainkaan varma, että nopeasti ja keskittyneesti lukeminen olisi kirjan kannalta huonompi kuin vaikkapa pätkittäinen lukeminen pitkin viikkoa.

Sille, että julkiset haukut tai puutteelliselta tuntuva luenta tuntuvat kirjailijasta pahalta, ei voi mitään, eikä karnevaali sitä tunnetta poista tai suurenna.

Lukijat saavat lukea kirjojani aivan niin kuin haluavat ja kirjoitella mitä lystäävät. Niin he joka tapauksessa tekevät. Vastaavasti minä saan harmistua ja ilahtua heidän kommenteistaan. Niin minä joka tapauksessa teen.

***

Mikkeli 2013 kuva 4Kestävyysurheilun puolella maraton alkaa olla jo nähty – trendikkäimmät ovat siirtyneet triathloniin (minä en kuulu tuohon joukkoon, enkä aiokaan). Millainen olisi lukutriathlon?

Triathlon koostuu kolmesta urheilulajista, uinnista, pyöräilystä ja juoksusta. Pyöräilysuoritus on kestoltaan pisin, uinti lyhyin. Uinti on eniten tekniikkalaji, joten se vastaisi lyriikkaa. Pyöräilyssä edetään kovalla vauhdilla tasaista kampikierrosnopeutta. Se vastaa luontevasti proosaa (ylä- ja alamäet jätetään kirjailijan huoleksi tai kuitataan vetämällä romaanien väliin novelleja niin kuin muutamat lukumaratoonarit tekevät).

Triathlonin huipentavaksi juoksuosuudeksi jää siis kirjallisuuden kolmijaossa draama. Draama sopii päätöslajiksi myös siksi, että väsyneenäkin pysynee hyvin mukana dialogimuodossa. Ja mikäpä olisi komeampaa kuin päättää lukusuoritus sanaan ”Esirippu”?

Kestävyyslajirepertuaaria voi laajentaa maratonista ja triathlonista eteenpäin. Twitterissä Salla Brunou nosti esiin ultrajuoksun ja ehdotti suoritusvälineiksi Agricolan Raamattu-käännöstä (fraktuuralla präntättynä) ja Finnegans Wakeä. Ehdotus on oikein sopiva, sillä maraton on vk-matka, kun taas ultralla ratkaisee kestävyys.

Ultrailua voi luonnollisesti laajentaa maiden halkijuoksuihin, joissa taivalletaan kymmenten kilometrien päivämatkoja. Niiden kirjalliset vastineet olisivat luonnollisesti kyseisen maan kirjailijoiden teosten lukemista vaikkapa yksi joka päivä kahden viikon ajan. Ja milloin nähdään kirjallisten blogien Tour de France, jossa on pitkiä alppietappeja (pitkää proosaa), tylsiä siirtymäjaksoja (Sartrea?), kirikilpailupäiviä (Oulipo-ryhmää) ja samppanjanjuontia Champs-Élysées’llä?

Tsemppiä matkaan kaikille lukumaratoonareille! Lomalaisena käyn varmasti seuraamassa suoritustenne etenemistä jossain hyvässä katselupaikassa.

(Kuvasarjana maaliintulokuperkeikka Mikkelin maratonilta 6.7.2013. Kuvien (c) Mikkelin Kilpa-Veikot / Mikko Rahikainen.)

Kategoria(t): lukeminen | Yksi kommentti