Holmes ja Poirot

SherlockKlassisen englantilaisen salapoliisiromaanin suuret sankarit Sherlock Holmes ja Hercule Poirot ovat poikkeuksellisen hyvin hengissä, vaikka Holmesin ensiesiintymisestä on kulunut jo 126 vuotta ja ensimmäisestä Poirot-jutusta Stylesin tapaus yli 90 vuotta.

Salapoliisisankareiden elinvoimaisuudesta saa kiittää brittiläisiä televisiotuotantoyhtiöitä. Tänä keväänä huipentuu ITV-tuotantoyhtiön Poirot-jättihanke, joka alkoi jo 1980-luvun lopulla. Siinä Poirotia esittävä David Suchet on antanut olemuksensa belgialaispoliisille niin vahvasti, että hänet näkee silmiensä edessä myös Agatha Christien Poirot-kirjoja lukiessaan.

Sherlock Holmes taas on minulle Jeremy Brett, joka näytteli Baker Streetillä asuvaa salapoliisia 1980–1990-luvuilla. Tuolloin televisiossa pyörineet Holmes-tapaukset saivat minut ostamaan antikvariaatista viisi Sherlock-tarinaa sisältäneen pokkarin. Se taisi olla ensimmäinen omalla rahalla ostamani kirja.

Televisionäkyvyys pitää kummastakin mestarietsivästä kertovia kirjoja mielessä ja saatavilla. Samalla televisiotulkinnat uudistavat hahmoja ja tuovat niitä esiin sellaisessa muodossa, jossa ne vastaavat nykyajan katsojan mieltymyksiin. Televisiosarja tasalaatuistaa Christien vaihtelevaa Poirot-tuotantoa.

***

Hahmot ovat kirjojaan ja kirjailijoitaan suurempia. Edinburghin keskustassa, Arthur Conan Doylen syntymäkaupungissa, on Sherlock Holmesia eikä hänen luojaansa esittävä patsas.

Hahmot ovat myös kasvaneet ulos kirjoista. Sherlock Holmes karkasi jo ajat sitten myös tekijänsä otteesta. Holmes on hän, josta taiteilijat tekevät omia tulkintojaan. Hän on lukuisten kirjailijoiden ja käsikirjoittajien fanifiktion kohde jo ajalta, jolloin fanifiktiosta ei vielä puhuttu.

Televisiossa pyörii parhaillaan BBC:n Uusi Sherlock -televisiosarjan kolmas kausi. Uusi Sherlock (kuvassa Holmesia näyttelevä Benedict Cumberbatch, kuva: BBC)  leikittelee Holmes-knoppologialla. Mitä paremmin tuntee alkuperäiset tarinat, sitä enemmän sarjasta nauttii. Yhdysvaltalaisen CBS:n televisiosarjassa Holmes NYC on tehty voimakas eikä järin onnistunut uudelleentulkinta.

Holmesin ristiriitainen ja räiskyvä hahmo antaa runsaasti aineksia uudelleentulkinnoille. Uudet Holmes-tarinat eivät kuitenkaan ole totta. Kirjoitin reilut parikymmentä vuotta sitten kirjeen Sherlock Holmesille Baker Streetille. Sain vastauksen: Holmes oli vetäytynyt hoitamaan mehiläisiä.

(Ilmestynyt Alma Median maakuntalehdissä 25.1.2014.)

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Sinä olet mesenaatti

Saitko joululahjaksi kirjan? Ostitko?

Jos vastasit myöntävästi, olet kulttuurimesenaatti.

Sen lisäksi kuulut suureen mutta kovaa vauhtia harvenevaan osaan suomalaisista.

Kirja-alalla on ollut huono vuosi, kun katsotaan euroja, ei kirjojen sisältöä. Kirjojen myynti laskee tänä vuonna kymmenen, jopa kaksikymmentä prosenttia. Kustantamoilta kuulemani arviot ovat ajalta ennen joulumyynnin loppurutistusta, mutta mikään ei viittaa siihen, että viime hetken myynnit olisivat pelastaneet vuoden. Tänä vuonna luultavasti yksikään romaani ei myy 100 000 kappaletta, kun viime vuonna rajan ylittivät sekä Sofi Oksanen että Ulla-Lena Lundberg.

Kaksinumeroinen myynnin lasku on kova jysäys alalle kuin alalle. Sykliset yhtiöt kuten konepajat ja teräsyhtiöt ovat tottuneet siihen, että talouden suhdanteet heittelevät tilauskirjaa ja käyntiasteita hurjasti, mutta kirjabisnes on vuosikymmenten ajan tuudittautunut tasaisuuteen. Edes 1990-luvun lama ei ravistellut kirjamyyntiä. Siksi äkillinen jyrkkä pudotus on šokki, joka on johtanut epätietoisuuteen kustantamoissa, kirjakaupoissa ja kirjailijakunnan keskuudessa.

Eikä mikään viittaa siihen, että kyse olisi suhdannepudotuksesta, vaan kyseessä on pysyvä muutos ihmisten ajankäytössä ja kulutuskäyttäytymisessä.

***

Kun ensimmäinen kirjani, kuvitettu lastenromaani, julkaistiin vuonna 2000, oli aivan tavallista, että sellainen myy 3000 kappaletta. Nykyisin moiseen myyntiin yltääkseen lastenkirjan täytyy olla poikkeuksellinen hitti.

Lyriikan kehnosta kaupallisesta menestyksestä on pidetty meteliä, mutta ei tavallista suuren kustantamon julkaisemaa romaaniakaan myydä enää kuin kolminumeroisia lukuja. Kirjakohtaisten myyntien romahtaminen on jäänyt alan kokonaiskuvassa nimiketulvan varjoon.

Yksin kirjan muuttuvat kustannukset eli graafinen suunnittelu ja paino vievät useita tuhansia euroja. Päälle ei parane laskea kustantamon yleiskuluja, kirjalogistiikkaa eikä tekijänpalkkioita saati mainontaa. Ilman niitäkin osa kirjoista jää break even -rajan alapuolelle eli tuottaa tappiota.

Kirjallisuus on kulttuuria mutta se on myös liiketoimintaa. Se on liiketoimintaa mutta myös kulttuuria. Kotimaista kirjallisuutta tukevat arkielämän mikromesenaatit. He toimivat ostamalla kirjan.

(Julkaistu Alman maakuntalehdissä 28.12.2013.)

Kategoria(t): kustannusbisnes, Samuli-sarja | 7 kommenttia

Talouspaperia

serlatalouspaperiSuuren yleisaikakauslehden suomalaisen kirjallisuuden tilaa käsitelleen jutun kansikuvan pohjalta loppusyksyn ajan kirjallisuuspiireissä on keskusteltu siitä, onko kirjallisuutemme vessapaperia.

Asiaa pohdittuani olen päätynyt sille kannalle, että niin ei ole. Kaunokirjallisuus on nimittäin talouspaperia.

Kirjallisuus suojaa maailman töyssyiltä niin kuin talouspaperi muumimukeja muuttolaatikossa. Se pyyhkii lattialle kaatuneen maidon ja kuivaa kyyneleen.

Huokoinen kirjallisuus hengittää ja imee.

***

Talouspaperiksi kirjallisuutta voi sanoa siksikin, että kirjat ovat kauppatavaroita. Puunjalostusteollisuuden tuoteketjun päässä kirjallisuus kisailee yhdessä Artekin kanssa siitä, kumpi saa tuotettua raaka-aineen päälle enemmän lisäarvoa.

Helposti ajatellaan, että kaupallinen kirjallisuus olisi taiteellisesti kelvotonta ja tasapaksua. Viimeksi Sofi Oksanen piirsi Facebook-kommentissaan tiukkaa rajanvetoa korkeakirjallisuuden (literary fiction) ja kaupallisen kirjallisuuden (commercial fiction) välille. Jaottelussa Oksanen lukenee itsensä korkeakirjallisuuden puolelle, vaikka hänen teoksensa eivät käykään erityisen kehnosti kaupaksi.

Mitä Suomi lukee? -lista kertoo edelliskuun aikana eniten myydyt nimikkeet. Ostaminen ja lukeminen eivät ole synonyymeja, mutta silti lista kuvaa kohtuullisen hyvin, mitkä uutuusteokset kiinnostavat suomalaisia.

Lokakuun kärkikymmenikkö on monipuolinen niin aiheiden, käsittelytapojen kuin genrejenkin suhteen. Listalla on toimintatrilleri, kolme historiallista romaania, suuri vero- ja hengissäselviämisromaani, esikoisromaani, joka kertoo nuoresta lestadiolaisparista, villi monarkiailottelu, pojan kasvutarina, dekkari ja jostain syystä kaunokirjallisuudeksi luokiteltu hupailuteos.

Listalla on minäkerrontaa, kaikkitietävää kerronta ja tiukkaa näkökulmien leikkausta. Kerronnan tapoja kokeillaan: Kari Hotakaisen kirjassa lauseet puhkovat etäisyyksiä ja kakofonia yltyy paikoin samanlaiseksi kuin sairaalassa, jossa päähenkilö makaa. Tuomas Kyrö puolestaan on romaani romaanilta kehittänyt todistajanlausuntotekniikkaansa.

***

Suomalaiselle lukijalle kirjallisuus on arkista: kirjallisesti laadukkaita teoksia ostetaan ja luetaan. Kirjan paikka on arjessa, ei vain korostetuissa kulttuurihetkissä.

Kirjalla on talouspaperin paikka. Se on hyvä paikka.

(Julkaistu Alman maakuntalehdissä 23.11.2013. Kuva: Metsä Tissue.)

Kategoria(t): kritiikki | Kommentoi

Kirjailijakunnan tervehdys Matti Pitkolle

Karo ja Pitko
”On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.”

En väitä, että Erno Paasilinna olisi kuuluisassa lausahduksessaan väärässä. Hän vain katsoo asiaa yhdestä, rajatusta näkökulmasta. Hän katsoo elämää kirjailijuuden kannalta.

Entä jos katsomme elämää elämän näkökulmasta? Muutettakoon virkettä näin: ”On elettävä sellainen elämä, josta syntyy muistelmateos, jota lukiessa nauraa vedet silmissä.”

Puolikarkeat muistelmat on sellainen kirja. Matti Pitko on elänyt sellaisen elämän ja kertoo sen niin kuin se on kerrottava.

Minulla oli etuoikeus tutusta Puolikarkeaan käsikirjoitukseen ennen sen paistamista. Kun sama juttu naurattaa neljännelläkin lukukerralla, sen täytyy olla jotakin muuta kuin nokkela vitsi. Sen täytyy olla näkymä suurempaan, yleisinhimillisempään.

***

Matti Pitko on valinnut kirjailijana vaikeimman lajityypin. Hän on sanomalehtikirjailija, pakinoitsija ja humoristi. Se on yhdistelmä, jolla ei järin valloiteta kulttuuripiirejä.

Sen sijaan se on yhdistelmä, jolla valloitetaan lukijoiden sydämet.

Kirjallisuuteen ja itseensä liian vakavasti suhtautuvat kriitikot leimaavat humoristit helposti kevyen sarjan tekijöiksi. Se annettakoon heille anteeksi, sillä lukeminen voi olla vaikeampaa kuin kirjoittaminen.

Humorismi on kirjallisuuden kuningaslaji. Kun ihmisen saa nauramaan, silloin häntä on onnistunut koskettamaan.

***

Matti Pitko on jutunkertoja ja siten osa sitä kirjallisuuden pitkää perinnettä, joka eli jo ennen kirjoja.

Jutunkertojan on paras olla työssään hyvä, sillä muutoin kuulijat katoavat.

Niinhän Pitko on. Aamulehti näkyy vielä olevan pystyssä.

Millainen kertoja Pitko on? Hän menee suoraan sisään, tuikkaa maalin ja tuulettaa ennen kuin maalivahti on ymmärtänyt joutuneensa hassutetuksi.

Sellainen kertoja saadaan, kun yhdistetään kirjailija, uutistoimittaja ja jalkapalloilija.

Puolikarkeissa muistelmissa lukijalla on välillä maalivahdin osa.

***

Puolikarkeissa muistelmissa Matti Pitko paljastaa herkkyytensä, joka on saattanut jäädä varjoon niiltä, jotka tuntevat hänet lauantaipakinoiden perusteella.

Puolikarkeat muistelmat on teos, jota lukiessa ei saa vain nauraa. Välillä myös itkettää.

Kun teosta ryhdyttiin tekemään, kirjailijalla oli selvä ajatus sen rakenteesta. Ei mitään perinteistä elämäkertaa, joka lähtee paikasta A ja päätyy suoraviivaisesti paikkaan B. Eihän hänen elämänsä ole ollut suora bulevardi, vaan mutkia on tehty sinne tänne.

Hyvä että myös tänne.

Onneksi olkoon!

(Yllä oleva Kirjailijakunnan tervehdys on viety Matti Pitkolle tämän Puolikarkeat muistelmat -teoksen julkistamistilaisuudessa Siperiassa 30.9.2013. Valokuva on teoksen rääppiäisjulkkareista, jotka järjestettiin provinssikaupunki Helsingissä 1.10.2013. Samaisessa tilaisuudessa julkisuudelle esiteltiin Kustannusosakeyhtiö Paasilinnan tiedotteen mukaisesti Karo Hämäläisen teos Julma oli yö. Valokuvaajana hääri renenssanssikustantaja Jan Erola.)

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Kriitikko

JV_Snellman_(Nylander)_1849Kriitikko ei etsi virheitä ja heikkouksia vaan onnistumisia. Kriitikko ei ole teurastaja vaan neuvolantäti. Vain tohelo neuvolatyöntekijä tappaa lapsen kehtoonsa.

Kirjallisuuskriitikon tärkein ominaisuus on lukutaito. Lukeminen on vaikeampaa kuin kirjoittaminen.

Kriitikko on vallankäyttäjä. Kriitikko käyttää valtaansa jättämällä arvostelematta.

***

Toisinaan kriitikko haluaa olla taiteilija. Hän käyttää taideteosta ponnahduslautana oman erinomaisuutensa esittelemiseen.

”Katsokaa minua! Näin nokkela olen!” hän huutaa. Niin kuin taiteilija.

Helpoin tapa saada huomiota on teilata taideteos. Mitä vähemmän teokseen tutustuu, sitä helpompaa se on.

***

Ensimmäiseksi kriitikon tulee yrittää ymmärtää.

Jos ei ymmärrä, viisas kriitikko kysyy, johtuuko se hänestä vai teoksesta.

Jos ei ymmärrä, mutta takaraivossa kytee ajatus, että tässä voi olla taidetta, turvallisinta on kehua. Niin kriitikko säilyttää uskottavuutensa.

Jos ei ymmärrä, mutta takaraivossa kytee ajatus, että tässä voi olla viihdettä, kannattaa haukkua. Niin kriitikko säilyttää uskottavuutensa.

Kumpikin toimintatapa on pettämistä. Itsensä mutta ennen kaikkea kritiikin lukijoiden.

***

Kriitikko ei ymmärrä niin kuin äiti muita terrorisoivaa lastaan. Kriitikko ymmärtää niin kuin valistunut lukija, katsoja, kuulija.

Kriitikko ei kirjoita omasta taidekokemuksestaan. Hän on kriitikko juuri siksi, että hän kykenee ylittämään oman mieltymyksensä tason.

Alakoululainen kirjoittaa: ”Tykkäsin, koska…”

Kriitikko ei. Ei edes ajattele niin.

***

Kirjakritiikkeinä tarjotaan laimeita juonireferaatteja, joiden sekaan on sotkettu muutama adjektiivi. Niiden kirjoittajat eivät ole kriitikoita vaan konsulentteja.

Väsyneet konsulentit seisovat marketin aulassa kymmenettä tuntia, mumisevat ulkoa opiskelemiaan lauseita silmät sumeina ja ihmettelevät, miksi ei kiinnosta. Heidän muminansa sen paremmin kuin taideteokset, joista he puhuvat.

***

Taiteilijat tekevät joko samalla tavalla kuin on aina tehty tai toisella tavalla. Toisella tavalla tekeminen vie taidetta eteenpäin.

Jos kriitikko ei ymmärrä tätä, hänen työvälineensä tulisi takavarikoida valtiolle ja hänet tulisi sulkea selliin sadan Harlekiini-romaanin ja tusinan toritaulun kanssa.

Sellin ikkunasta hän voisi huudella, kuinka on niin ihanan turvallista, kun sankari ja sankaritar kohtaavat.

(Kuvassa oleva J. V. Snellman paitsi ymmärsi markan päälle oli myös kirjallisuuskritikko. Kuva Ostrobotnian tulipalossa tuhoutuneesta Oskar Nylanderin maalauksesta Sininen Snellman vuodelta 1849. Kuvalähde: Wikipedia, kuvaaja tuntematon.)

Kategoria(t): Uncategorized | Yksi kommentti

Taiteiden aamu

130822 Kirjallinen aamiainenVanhemmat kollegat ovat muistelleet muinaisia toimittaja-aikoja, jolloin tiedotustilaisuus alkoi snapseilla ja saattoi päättyä seuraavana aamuna aamiaiselle, joka lähdettiin nauttimaan tiedottajan piikkiin vaikkapa Kööpenhaminaan, jos juuri smørrebrødit tuntuivat sillä hetkellä sopivalta hiukopalalta.

Moni asia on muuttunut. Alkoholista on siirrytty tuoremehuun ja hitusämpylöihin, eikä infoissa enää ramppaa vain vuodesta toiseen sama muutamien tuttujen toimittajien kööri, vaan ovia on avattu muillekin kuin vakiintuneiden tiedotusvälineiden edustajille (jotka sivumennen sanottuna entistä harvemmin ennättävätkään rientää reilun tunnin kestävään infoon kaupungin tai Suomen toiselle laidalle).

Jonkinlainen ajankuva on se, että tämänvuotinen Helsingin Taiteiden yö alkoi osaltani aamiaisella Bonnier-talon kellarissa kollegoiden, muutaman tutun toimittajan ja kirjabloggareiden seurassa. Tapahtumasta on huomattavasti paremmin raportoinut Taika Dahlbom Kirjasfääri-blogissaan.

***

Juha-Pekka Koskisen Ystäväni Rasputinista olen kuullut kehuja, onhan kirja ennättänyt olla kaupoissa jo pari kuukautta. Kirjan mestari ja oppipoika -rakennelma kuulostaa toimivalta. Ylipäätään olen viehättynyt tosielämän kaunokirjallisesta dramatisoinnista, joka ei jää dramatisoinniksi vaan laajenee tulkinnaksi. Käsittääkseni JPK:n kirja on juuri sellainen. Yllä olevassa kuvassa kirjailijaa edustavat hänen kenkänsä. JPK:n kasvohabituksesta saa osviittaa vilkaisemalla Ystäväni Rasputin -kirjan kantta.

Marissa Mehrin Veristen varjojen oopperaa olen lueskellut ruokapöydässä noin ensimmäiset viisikymmentä sivua. Teos tuntuu olevan oopperaa monella tasolla – paitsi aiheessaan ja miljöössään myös henkilöissään ja toisinaan oopperadramaturgiaa muistuttavassa rakenteessaankin.

Anne-Maria Latikan Tuulensuoja ja muita novelleja -kokoelmaa en ole päässyt edes vilkaisemaan. Tänä vuonna novellit ovat olleet kohtuullisesti esillä Nuoren voiman liiton organisoiman Novelli palaa! -hankkeen ansiosta. Useimmat kirjailijat lienevät aloittaneet kirjoittamalla novelleja tai laajemmin lyhytproosaa, mutta leimallisesti novellikirjailijat ovat vähissä.

Miina Supiselta tekisi mieli siteerata useaakin hänen aamiaistilaisuudessa käyttämäänsä lausetta, mutta en muista niitä sanatarkasti. Joka tapauksessa vamppi voi olla hyvä (niin hyvä, että häntä kannattaa muistella kuoleman takaa niin kuin Säde-romaanin käsittääkseni toinen kertoja tekee) ja asuntolainaneuvottelut ovat samanlaisia rituaaleja kuin viljavuutta edistävät pakanauskomukset. Romaani, jossa vamppiin ja uskontoihin yhdistyy Kreikan velkakriisi, ei voi olla ainakaan tylsä tahi tavanomainen. Säteen vedokset ovat kuulemma lähteneet, joten kirjaa voi odottaa luettavaksi ensi kuussa.

***

Oma Taiteiden yöni jatkui työpäivän jälkeen Esplanadin Akateemisessa kirjakaupassa, jossa olin haastateltavana yhdessä Christian Rönnbackan kanssa. Christianilta on ilmestynyt keväällä rikosromaani Julma, joten yhteisesiintymisen yhdistävää tekijää ei tarvinnut etsiä pelkästään sitä, että teimme haastattelun lopuksi tandemina telemark-alastulon Kohtaamispaikan lavalta.

Myöhemmin tarjoomusten äärellä muistelimme Matti Nykäsen telemarkeja (nehän eivät olleet kovin hyviä) ja puhuimme paljasjalkajuoksemisesta, jota Christian harrastaa. Lavalla epäilemättä puhuimme kirjoistamme.

Akateemisen perinteisellä Kirjojen yön vastaanotolla vilisi kustannusalan tuttuja henkilöitä, joskin väkimäärä tuntui olevan paria edellisvuotta vähäisempi.

Viime vuonna vastaanottoa isännöinyt Akateemisen kirjakaupan pitkäaikainen ostopäällikkö, toistakymmentä vuotta talossa ollut Pasi Somari oli paikalla kutsuttuna vieraana ja antoi käyntikortin, joka kertoo hänen olevan Metsäkustannuksen kirjoista vastaava myyntipäällikkö. (Sivumennen sanottuna Metsäkustannukseenhan siirtyi vähän aikaa sitten myös kustannustoimittaja Ilpo Jäppinen, joka työskenteli aiemmin Gummeruksella.)

Istahdin ruokalautasineni Espan ja Keskuskadun kulmassa kolmoskerroksessa sijaitsevan Akateemisen kirjakaupan johtajan huoneen tyhjän työpöydän ääreen ja katselin hetken aikaa maisemaa tuhdin kirjoituspöydän takaa. Huone oli kolkko, sillä se ei ole ollut kuin edustuskäytössä Anna-Mari Arrakoski-Engardtin lähdön jälkeen.

Kierreportaat kakkoskerroksen lastenosaston läpi ja kahvilakäyttöön?

Kategoria(t): Ilta on julma, WSOY | 2 kommenttia

Hankalia henkilöitä

Sanapari ”yhteiskunnallinen kirjallisuus” ei ole järin kovassa huudossa kirjailijakunnassa. Kun tiedotusvälineet silloin tällöin innostuvat kyselemään, onko kirjallisuutemme kiinni ajassa ja käsitteleekö se kipeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä, kirjailijat tapaavat ärtyä ja korostaa, että yhteiskunnallisuutta on jos sitä sattuu olemaan mutta ei se ole päämäärä.

Niin minäkin teen.

Syynä on käsitteen ikävä historia. Yhteiskunnallinen kirjallisuus lemahtaa pahasti poliittisten taistojen vuosikymmeniltä ja teoksilta, joissa sanoilla on enemmän poliittista kuin taiteellista arvoa. Marssilaulussa tärkeintä ei ole esteettinen vaikutelma vaan iskevä rytmi ja mieltä kiihottavat sanat.

***

Kirjallisuus on kuitenkin väistämättä yhteiskunnallista. Mikäpä ei olisi. Lukijan täytyy vain osata asettaa sabluuna sopivalla tavalla, ja sabluunan asetteluun lukijalla on täysi valta.

Tämänvuotisten Pentinkulman päivien teema oli Syrjäläisiä ja silmäntekeviä. Paneeleissa ja keskusteluissa pohdittiin, onko kirjailija se henkilö, joka päättäjiä ja mediaa aidommin näkee ja tuo esiin syrjään joutuneiden ihmisten hädän.

Niin tekee koskettavasti esimerkiksi tapahtumassa vierailleen Markus Nummen romaani Karkkipäivä, joka on vakuuttavin teksti, jonka olen lukenut lastensuojelusta. Nummi niin kuin kirjallisuus yleisemminkin kohdistaa lukijan huomiota fiktiivisten henkilöiden avulla. Kaunokirjallisuus operoi paitsi järjen ennen muuta tunteiden kautta.

***

Yksikään kaunokirja ei ole totuus Suomesta, sillä romaanit eivät tapaa olla valokopioita maailmasta. Ne ovat omia maailmojaan.

Romaanin lukeminen on myös tutustumista ihmiseen, ihmisen tutkimista. Ei ihmisten, sillä romaanihenkilöt eivät ole ihmisten kopioita. Ihmiseen: yksityisten fiktiivisten henkilöiden kautta johonkin yhteiseen ja kaikkia koskettavaan inhimillisyyteen, sen eri puoliin.

Parista edellisestä romaanistani muutamat lukukokemuksiaan nettiin raportoivat kirjabloggarit ovat huomauttaneet, että heidän on ollut vaikea samaistua romaanihenkilöihini, koska henkilöni ovat ”vastenmielisiä”. Olen luonnehdinnasta ylpeä.

Tiedän hyvin, että lukijat rakastavat sympaattisia henkilöhahmoja, joiden mukana he voivat myötäelää iloja ja suruja. En kuitenkaan ole kiinnostunut kirjoittamaan sellaisia, koska mielestäni ihmiset eivät ole yksinomaan hyviä eivätkä yksinomaan pahoja. Siksi henkilöni haraavat vastaan.

Sekin on yhteiskunnallinen näkemys.

(Julkaistu Alma Median maakuntalehdissä 17.8.2013.)

Kategoria(t): estetiikka | Kommentoi